Viattomana syntyy poikalapsi maailmaan.
Heti syntyessään hänet kahlitaan sosiaaliturvatunnuksella tähän vankilaan, jota me sivistyneesti kutsumme yhteiskunnaksi, mutta vankilahan se on, vankila jonka ihminen on tietoisesti itselleen luonut.
Ihminen on siinä täysin kahlittu lakeihin, uskontoon, kulttuuriin, moraaliin, tapoihin, sähköön, tekniikkaan, tietoliikenteeseen, mediaan, keksintöihinsä, koulutukseen, työhön, valtaan, valtioon, valtiovaltaan, hallitukseen, omaan itseensä, palvelemaan jotain suurempaa.
Valitettavasti pieni lapsi ei vielä osaa nähdä totuutta, vaan iloisena lähtee tämän suoritusyhteiskunnan loputtomaan oravanpyörään uusi koulureppu selässään.
Kestää kymmenen vuotta ennen kuin lapsi avaa silmänsä ja herää kylmään todellisuuteen.
Takana on kymmenen vuotta kärsimystä ja kidutusta, kiusaamista ja nöyryytystä, pelkoa ja ahdistumista, työtä ja tuskaa, pakollista alistumista,
mutta lopulta lapsi näkee totuuden.
Vankilahan tämä on, tai pikemminkin vankileiri, jota orjatyöllä johtaa ihmisen itsensä luoma ilkeä diktaattori nimeltä valuuttakurssi.
Pahinta on se, että ihmiset eivät edes näe tätä, vaan kyseenalaistamatta kaiken sen tarkoitusta he sokeana jatkavat kärsimystänsä, ikuista matkaansa kohti päämäärää jota ei ole, kunnes kuolevat ja lopulta unohtuvat.
Mutta miksi?
Turhaahan se on, aivan turhaa.
Mutta tämän kaiken kyseenalaistaminen on kiellettyä, ne jotka niin uskaltavat tehdä, ilman minkäänlaista kunnioitusta, vangitaan rikollisina ja radikaaleina.
Niin kai minunkin siis on vain tyydyttävä osaani mitättömänä työorjana, palvelemaan suurempaa kokonaisuutta jota en edes kunnioita, elää elämäni, jatkaa loputonta raatamista ja hiljaista alistumista, lisääntyä, kahliten jälleen uuden viattoman ihmislapsen näihin näkymättömiin kahleisiin, ja lopulta kuolla, yksin ja unohdettuna, ilman minkäänlaista palkkiota tai kunniaa koko elämänpituisesta kärsimyksestäni.>
