"Jos sä menet pois, menis ystävänikin vähitellen kaikki ne
oisin seurassa pilkallinen, kun en kestäís niiden onnea."
Juuri tällaisina hetkinä iskee se kaikista kamalin ikävä. Mä en koskaan osannut aavistaa, että jopa mulle vois käydä näin. Aina ajatus kuolemasta ja läheisten menettämisestä tuntu niin kaukaselta.
Karusti sanottuna vituttaa, että piti juuri se paras ystävä lähteä, miksei vaikka joku tuttu. Eihän kenenkään kuolemaa saisi koskaan toivoa, mutta silti. Siitä onnettomuudesta on jo kohta 9kk ja muistan sen päivän niinku eilisen.. Oon varmaan ikusesti katkera ja vihanen. Ehkä se ajan kanssa helpottaa..? Ehkä joku päivä..?
Eniten vaan toivoisin, että kaikki ois taas niinku ennen, vaikka mikään ei ikinä voi olla niinkuin ennen..
