Marsuilija

Oma koti kullan kallis

lauantai 11. tammikuuta 2020 01:42

Minulle otsikon mukainen sanonta ei ole aina ollut itsestäänselvyys.

13 ikävuoteen asti sain elää kuitenkin kotona, perheeni kanssa.
Siitä asti minulle on ollut oman pääni sisällä vaikea sisäistää, missä se minun kotini nyt oikein onkaan.
Sydän sanoo, että se on siellä, missä lapsuuteni kasvoin. Siellä, missä suurin osa perheestäni vielä asui.

Ihmiset ympärilläni sanoivat tämän olevan vain väliaikaista ja pääseväni vielä takaisin kotiin.

Aikaa kului, etäännyin äidistäni, perheestäni, eli siitä, minkä olisi pitänyt olla minun kotini. Mitä edelleen sydämessäni pidinkin kotinani. Paikkana, joka oli turvallinen. Paikkana, jossa edelleen kaikki ystäväni odottaisivat. Paikkana, jossa perheeni odottaisi palaamistani.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Pääsin pari kertaa vuodessa käymään paikassa, jonka piti olla vielä oma kotini. Enää se ei sitä kuitenkaan ollut.
Äitini ex-mies varmisti myös sen, että se koti ei ollut tunnelmaltaankaan enää se koti, jonka minä tiesin omakseni, jossa sain kasvaa turvallisen ja onnellisen lapsuuden. Ystäväni olivat kaikonneet ja usea sisaruksistani myös huostaanotettu. Sieltä, jonka piti olla meidän kotimme.

Sehän on selvää, että fyysisesti kotini oli paikka, jossa elin. Paikka, jossa minusta välitettiin ja paikka, jossa sain aikuisten turvallista läsnäoloa.
Silti, se ei ollut koti. Se ei ollut sama asia kuin koti, oma kotini, jonka vielä tähän päiväänkin asti miellän kodikseni, vaikka kukaan meistä ei ole asunut siellä useisiin vuosiin. Se tulee kaikesta huolimatta aina olemaan minulle se aito koti, jossa rakastin ja tulin rakastetuksi. Paikka, jossa sain elää perheeni kanssa, lapsen silmin ilman huolenhäivää.

Tänäpäivänä tuntuukin samaan aikaa hyvin tutulta, mutta myös vieraalta käydä siellä, missä oikea kotini sijaitsee. Tuntuu henkisesti vaikealta nähdä, että meidän takapihalle isin kanssa istuttamamme omenapuu jatkaa kasvuaan vuosi vuodelta, nyt jonkun toisen perheen omenapuuna. Kuvittelin aina, että me saadaan perheenä kokea se, kun se pieni istuttamamme omenapuu kasvaa niin isoksi, että siitä riittää omenoita pakkaseen koko vuodeksi.
On vaikeaa hyväksyä sitä. Oikeastaan ihan helvetin vaikeaa.
Olen 25 -vuotias, 7,5 vuotta yksin omassa kodissa asunut, enkä silti osaa päästää irti. Enkä edes tiedä, haluanko päästää. Tarviiko minun edes päästää irti? Eikö koti voi olla aina se paikka, minkä sydän sanoo sen olevan, vaikka fyysisesti se ei enää olisikaan kotisi? Eihän kukaan voi määrätä sinua rakastamastakaan.

Nykyisessä asunnossani olen asunut nyt 4,5 vuotta ja olen jo jonkun aikaa pyrkinyt tekemään tästä omaan mieleeni mahdollisimman kotoisan ja näin introvertille lämminsävyisen ja rauhoittavan paikan, jossa voi latautua, olla turvassa ja paikka, joka tuntuisi kodilta.

Ilokseni voin todeta, että onneksi tuntuukin, vaikka ei koskaan siltä, miltä oma koti kullan kallis.

Mieliala: Kipeä

Kommentit

Vain sisäänkirjautuneet voivat lukea ja lähettää kommentteja.

Liity käyttäjäksi nyt - ja luo oma profiilisivu »


Pelaa ilman rekisteröitymistä ja lunasta 200 ilmaiskierrosta!x