neferet

Pelkään tulevaisuutta,
vaikenen menneestä.
Pelkään tuskaa,
joka ahdistaa rinnassa.
Pelkään pelkäämistä,
hylätyksi tulemista.
Jos vain saisin sanottua,
kerrottua, kuiskattua.
Pelkään…
Niin hentoa kuiskausta ei kuule kukaan.
Minun pitäisi huutaa,
mutta pelkään…
Pelkään hylkäämistä,
olen kokenut sen liian usein.
Kukaan ei halua kuulla,
hiljaista kuiskausta jonka kuiskaan päivittäin.

Jara
Othel
Wynn
Ansur
Ing

Kauneutta, jonka jokainen näkee tavallaan.

Kuinka vaikeaakaan on sopeutua lähes kokonaan uuteen tilanteeseen ja vastuuseen jonka se tuo tullessaan. Kaikki se mikä ympärillä kasvaa vaikuttaa elämään omalla tavallaan. Se voi vaikuttaa vain vähän tai joissakin tapauksissa aivan liikaakin. Entä kun ympärillä olevat ihmiset tuntuvat liimautuvan kiinni? Entä kun mieli käskee juosta pois ja kovaa? Miten juokset karkuun loukkaamatta muita ja samalla tekemään sen mitä itse tarvitsee? Kaikialta tulee käskyjä tehdä asioita, mutta kaikea ei voi jaksaa. Mistä tietää minkä voi jättää tekemättä? Kuinka kertoa se loukkaamatta? Miksi on niin vaikea sanoa se yksi pieni sana, sana joka voi loukata mutta pelastaa? Miksi omatunto alkaa soimata jos sen sanoo? Miksi?!

"Miksi" on hyvä kysymys, mutta onko kysymyksiin oikeita vastauksia.. Olen tässä viime aikoina tuntenut oman tilani kadonneen jonnekkin. Minusta on vaikea sanoa toiselle se pieni sana, "ei". Tuo sana on vaikea sanoa, koska aina kun sanon jollekkin "ei", jokin pieni ääni, omatunto, alkaa huutaa sen olevan väärin. Omatunto soimaa, mutta oman jaksamisen takia on pakko sanoa "ei". Iltaisin sitten mietin oliko sittenkään viisasta sanoa "ei", olisinko sittenkin jaksanut kuunnella vielä. Välillä on pakko kuunnella omaa jaksamistaan ja vaikka se saattaa loukata toisia, en usko kenenkään kauaa jaksavan kuunnella aina muiden ongelmia vaikka he sitä kuinka paljon tahansa haluaisivat. Toivottavasti kukaan ei ajattele minun nyt olevan itsekäs, vaikka ajattelisitkin niin jokainen joka tuntee minut tarpeeksi hyvin tietää etten ole sellainen. Se taas kuka tuntee minut tarpeeksi hyvin on toinen kysymys...

Edelliseen blogiini viitaten jatkan samasta aiheesta.

Itse olen nyt täys-ikäinen eli joidenkin määritelmien mukaan aikuinen, mutta olenko nyt todella aikuinen. Valmis kantamaan oman korteni kekoon tämän maan ja maailman hyväksi. Omasta mielestäni en ole. On vielä paljon opittavaa, mutta voin jo alkaa kerätä tuota omaa korttani ja kun olen lopultakin (jos koskaan) aikuinen voin kantaa sen kekoon, jossa se hyödyttää muitakin kuin minua.

Elän vielä osittain pienen lapsen maailmassa, jossa kaikki näyttää kauniilta ja jonka jotkin "aikuiset" särkevät kertomalla välillä perättömiäkin totuuksi todellisesta maailmasta. Vielä joskus toivon olevani se pieni haavoittuvainen lapsi, jota aikuiset suojelevat ja jonka ei tarvitsee kantaa vastuuta, mutta se aika on jäänyttä elämää ja siihen pääsee ehkä hieman takaisin sitten joskus vanhana, kun dementoituneena palaa lapsuuteen.

Kuten eräs ystäväni 18-vuotis viestissään laittoi: Lähtölaskenta vanhainkotiin alkaa.

Mutta mahtaako minun vanhuudessani enää minkäänmoisia vanhainkoteja lieneekään, kun kerran kaikki tuollaiset paikat lopetetaan. Pitää löytää rikas ukko, jonka rahoilla pääsee yksityiseen hoitokotiin, sitten kun se aika joskus tulee.

Miksi ihmiset ajattelevat vain itseään?
Sanotaan, että ollaan aikuisia
silti käyttäydytään kuin viisi vuotiaat kakarat.
Onko se nyt sitä aikuisuutta?
Jos on minä haluan pysyä ainaisena lapsena,
kuten varmaan pysynkin.
En mieti vain omaa parastani
vaan myös muiden tunteita.
Jos minä en ole aikuinen niin,
kuka sitte on?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kuka voi sanoa olevansa aikuinen. Mielestäni aikuinen ei ole vain täysikäisyyttä vaan myös vastuunkantamista itsestään sekä muiden huomioon ottamista. Puhutaan ns.lapsiaikuisista yleensä näillä tarkoitetaan lapsia, jotka yrittävät olla aikuisia. Entäpäs sitten täysikäiset ns. aikuiset jotka käyttäytyvät kuin pienet lapset? Millähän nimellä heitä voisi kutsua? Hmm...En nyt keksi mitään tarpeeksi hyvää termiä. Tälläiset ihmiset ovat juuri niitä joita ei kestä selväjärkisenä. Joko muuttuu samanlaiseksi tai kirotaan nuo ja unohdetaan kokonaan.. Hyvää Loppu Elämää!!

Kaunotar jäi auton alle viime lauantaina.
Jäämme kaipaamaan sinua <3

~Jippu~Kii~
Odotin kauan, että heräisit
Odotan, että huomaat
En uskalla ääneen sanoa
Kuinka paljon sua rakastan
Ettet huomaa kun itken

Kuuntelin kuinka yötä hengitit
Kuuntelin surua hiljaa
Tähtiä katson, että unohtaisin
Kuinka lähelle sua pääsin
Ettet huomaa kun itken
Ettet huomaa kun itken

Pidän kii tästä kaikesta
Ettei kyyneleet katoa
Mä pidän kii susta kovaa
Mä pidän kii liian kovaa

Rohkeus ei tarkoita pelon puutetta, vaan sitä, että arvioi jonkin muun pelkoa tärkeämmäksi.

Koulun piha täyttyy, niin kuin aina aamuisin. Hän seisoo vasten kylmää seinää, niin kuin teki eilenkin. Mykkänä hän seuraa kuinka ilkamoiden toiset ohi kulkee suureen tulevaisuuteen. Koulunkylmä seinä soittokellojen...

Hän nojaa linja-auton huurtuneeseen ikkunaan. Taas pitkä lienee, työläs päivistä yksi takanaan. Unelmiaan seuras otti niistä vastuun täyttää tehtävänsä rientäessä vuosien. Pysäkillä valoon katulamppujen.

"Emme lähde mukaan potilaan harhoihin. Se on ollut sääntönä."

"Miksi hänen pitäisi tulla sinun maailmaasi? Hänellä on oma maailma ja sinulla on oma maailma. Miksi hänen pitäisi tulla sinun maailmaasi?"

Nämä kaksi vuorosanaa on otettu näytelmästä, Kuin ensimmäistä päivää. Ei tosin ihan sanasta sanaan, mutta kuitenkin pääasia niistä näkyy.
Näytelmä kertoi vanhusten hoitokodissa työskentelevistä hoitajista sekä hoitokodin potilaista, osa dementtiaa sairastavia. Kohdassa, josta nuo kaksi vuorosanaa on otettu, on jossa 30 vuotta vanhustyötä tehnyt perushoitaja kertoo talon tavoista maahanmuuttajalle, joka on tullut töihin taloon. Maahanmuuttaja esittää hyvän kysymyksen: "Miksi hänen pitäisi tulla sinun maailmaasi?"

Tuota kysymystä saisi jokainen meistä ajatella ja miettiä haluammeko rakkaidemme elävän samassa maailmassa kuin me. En tarkoita nyt aineellista maailmaa vaan sitä maailmaa, johon suurin osa ihmisistä pakenee surua, ristiriitoja. Tämä toinen maailma on jokaiselle erilainen, se voi olla jonkun kanssa jostain kohtin yhtenäinen.

Jos vanhus sairastuu johonkin sairauteen, joka aiheuttaa dementiaa, tämä maailma voimistuu samoin kuin esimerkiksi mielterveysongelmista kärsivillä. Me ns. terveet ihmisiet puhumme niistä harhoina, mutta ne ovat toiselle se maailma, johon muut eivät pääse. Usein nämä ihmiset yritetään saada pois siitä heidän omasta maailmastaan jonkin ns. terveen maailmaan. Onko tämä kuitenkaan oikein? Vaikka nämä "harhoissaan" elävät ihmiset voivat olla vaarallisia itselleen, niin onko silti oikein koettaa saada heitä terveiden maailmaan.

Entäs ne ihmiset, jotka pakenevat omaan mielikuvitus maailmaansa. Heitä ei koeteta saada pois sieltä, vaan usein he saavat elää siellä. Mitä eroa on harhoilla ja mielikuvitus maailmalla? Ovatko ne sittenkin sama asia, mutta harhoistaan puhuvaa pidetään heti sairaana kun taas harhoistaan mitään puhuva saa elää rauhassa. Onko se oikein?

Voin tunnustaa, että yläaste aikoina pakenin usein iltaisin omaan maailmaani. Tuossa maailmassa minulla oli ympärilläni asioita, joita kaipasin. Ne asiat olivat ystäviä, joiden kanssa pitää hauskaa ja puhua asioista, joista en todellisessa maailmasssa voinut kertoa. Nyt en enää vieraile tuossa maailmassa niin usein, mutta jos maailma tuntuu kaatuvan päälle pakenen tuohon omaan maailmaani.
En ole sairas vaikka niin teenkin. Pystyn tulemaan sieltä takaisin, ehkä juuri se on sairaan ja terveen ero. Minä pääsen pois sieltä omasta maailmastani ja koetan ymmärtää muiden maailmoita, vaikken vielä koskaan ole kohdannut ihmistä, jonka maailma sulautuisi omaani edes osittain. Ehkä vielä joskus kohtaa sellaisen, se olisi toiveeni. Ympärilläni elävistä ihmisistä kukaan ei tiedä koko totuutta siitä mitä olen kokenut. Ehkä vielä joskus pysty kertomaan asiasta jollekulle.

Vaikka joku nyt pitäisikin minua sairaana aion vielä tästä eteenpäinkin paeta tästä maailmasta omaani. Se ei ole täydellinen, mutta usein parempi kuin tämä maailma, jonka kaikki näkevät.

Lipilinnan lepakot (eng. Ballycastle Bats)

Tämä Pohjois-Irlannin mainiekkain huispausjoukkue on voittanut huispausliigan tähän menessä kaksikymmentäseitsemän kertaa, eli joukkue on liigahistorian toiseksi menestyksekkäin. Lepakoilla on musta pelikaapu, jonka rinnassa on tulenpunainen lepakko. Heidän kuuluisa maskottinsa Leevi Lentäväkoira tunnetaan myös kermakalja(velhojen/noitien juoma) mainoslepakkona. (Leevi sanoo: Kermakalja lentää!

(Rauniolinnu Sipis, Huispaus kautta aikojen. 2001, s.31)

Ylempi kuva on Lipilinnan lepakoiden pelikaapu ja alempi kuva heidän tunnuksensa, tulenpunainen lepakko mustalla taustalla.

Suomalaiset Harry Potter -fanit | Testejä ja muuta kivaa!