Tämä on ehkä outo ajankohta kirjoittaa juhannuksesta, mutta sille on hyvä syy: mainoskampanja täytyy aloittaa ajoissa, jotta se tavoittaa mahdollisimman monen kuluttajan sielun ja saa hyväksyntää. Uutuudet ovat aina hankalia ihmisille. Sen verran konservatiivisia olemme, ettemme millään malttaisi luopua perinteistämme tai edes muuttaa niitä, sikäli kun koemme ne hyviksi.
Kuluttaja ja juhannus; merkillistä kyllä, mutta mieleeni juolahtaa heti ensimmäisenä viina ja veneily. Viime vuonna juhannuksena hukkui 10 ihmistä. Luku on huomattava kun koko vuonna hukkuneita oli 108, joista miehiä 94 ja naisia 14 (SUH:in raportti 14.1.2013). Alkoholilla on enemmän kuin usein osuutta asiaan – varsinkin juhannuksena – eikä asiaan näy tulevan muutosta. Vaikka luvut heittelevätkin vuosittain, on tosiasia, että suurin piikki vesillä tapahtuneista onnettomuuksista ajoittuu juuri juhannukselle. Vuosina 1989- 2012 juhannuksena hukkuneiden keskiarvo on 8,9 ihmistä. Joskin vuoden 2011 tilasto kaunistaa hieman lukemaa, sillä silloin juhannuksena hukkui vain kaksi. Synkin vuosi tilastollisesti oli taas vastaavasti vuosi 1999, jolloin hukkuneita oli jopa 20. Tilastot ovat kiistämättä surullista katsottavaa.
Synkästä puolestaan huolimatta juhannus on kaunis perinne, ja meille suomalaisille tärkeä juhla. Juhannuksen juuret ovat pitkällä historiassa, ja vaikka katolinen kirkko muokkasikin perinnettä keskiajalla, (muun muassa nimeämällä vuoden pisimmän päivän juhlan Johannes Kastajan mukaisesti,) eivät perinteet yöttömän yön juhlimisessa ole muuttuneet kovinkaan paljon: kokot ja muut riitit ovat säilyttäneet asemansa, joskin merkitykset ovat muuttuneet ajan myötä. Lempi leiskuu yhä ladoissa ja pusikoissa – ainakin mikäli synnytys tilastoja on uskominen, ja viinan kanssa läträäminenkin on kuulunut juhannukseen iät ajat, ja jatkuu edelleen – sen tiedon tueksi tuskin tilastoja tarvitaan.
Vanhoina aikoina juhannusta nimitettiin muun muassa ”pesäpäiväksi”. Sillä viitattiin auringon viipymiseen taivaalla tavallista pidempään, ikään kuin se olisi tehnyt pesän ”maailmanpuun” oksalle. Maailmanpuu taas on Kalevalastakin tuttu myytti puusta, joka kannatteli taivasta ja niin edelleen, mutta se ei kuulu tähän sen enempää. Jos asia kiinnostaa niin Kalevala löytyy kirjastosta, ja maailmanpuukin majailee nykyisin Wikipediassa, tosin halko muodossa, mutta siitäkin saa irti sen verran kaarnaa että edes jonkinlainen tuntuma asiaan löytyy.
Palataanpa kuitenkin tähän pesäpäivään, yöttömään yöhön tai Ukon juhlaan – rakkaalla lapsella kun on monta nimeä. Juhannus yönä perinteitä vaalittiin ja henkiin uskottiin kaiken muun mystisen ohella. Jokaisella rituaalilla oli oma merkityksensä, kuten kokolla, jonka avuin karkotettiin pahoja henkiä. Kokon perinne juontaa juurensa kuitenkin alun perin Keski-Eurooppaan, mutta aikojen saatossa se on muodostunut juhannuksen symboliksi eteenkin Suomessa. Myös viinan juonti oli yksi rituaaleista; juhannus yön ajateltiin olevan mystinen hetki vuodesta, jolloin henget vaeltavat maan päällä, ja juovuksissa mellastamisen uskottiin karkottavan pahoja henkiä. Näin ollen ryyppääminenkin on liittynyt osaltaan juhannukseen, maailmanpuun juurista lähtien. Ei siis ihme, että kansanjuhlamme puitteissa kiskomme taikalientä kurkustamme alas sitä vauhtia, että tilastonikkareilla on kova työ selvitä sen jälkimainigeista ja kirjata ylös kaikki sen melodramaattiset seuraukset. Mutta opimmeko koskaan mitään? Eiväthän onnettomuudet koskaan satu meille. Ei, juuri me selviämme niistä, ja joku muu onneton ja kasvoton Pekka tai Pirkko saa kärsiä kaikkien puolesta. Juhannuksen ja vesillä tapahtuneiden onnettomuuksien taholla yleensä Pekka, sillä Pirkko pysyy kiltisti rannalla saatuaan mustansilmän jo alkuillasta.
Mitä asialle sitten voitaisiin tehdä, jotta tilastot saataisiin kauniimmiksi ja Matilla olisi isä vielä yöttömän yön jälkeisenäkin päivänä? Viinan juontia tuskin onnistutaan rajoittamaan edes laeilla, sen kertoo jo historiakin pontikkapannuineen. Eikä toisaalta pidäkään, sillä sellainen toiminta kyseenalaistaa jo yksilönvapauden, tuottaa katkeruutta ja vihaisia kansalaisia, eikä Suomi tehdas sellaisia enempää kaipaa; jupinaa ja lähikapakkakorinaa tuottavia yksiköitä meillä on jo muutenkin tarpeeksi ennestään. Vesillekään ei Pekkaa voi estää menemästä – ei Pirkko eikä laki, mutta jokin järki asiaan on saatava. Mietin asiaa eräänä iltana nukkumaan mennessäni ja sain idean: pelastusliivit! Niin, nuo pyöräkypärään verrattavissa olevat yleensä oranssit (ja rumat) härpäkkeet, joita kukaan ”tosimies” ei päällensä pue – ei ainakaan humalassa. Niillä on kuitenkin suuri merkitys, sillä lähestulkoon olematon määrä ihmisiä on onnistunut hukkumaan oikeanlaiset kellukkeet torsonsa ympärillä. Tästä syystä väitänkin, että näistä merkityksellisistä ja elintärkeistä liiveistä tulisi saada aikaan siedettävän näköisiä ja tuntuisia malleja, ja tätä kautta onnistua myymään idea myös Pekan tapaisille uroille. Toisin sanoen voisimme lanseerata pelastusliiveistä juhannusmuodin; sellaisen kuin vappuna käytettävistä järjettömän typerän näköisistä naamiaisasuista ja värillisistä peruukeista, samanlaisen kuin joulun punaisista hiippalakeista ja yhtä olennaisen, kuin juhannukseen liitettyjen muiden riittien merkitys on, mutta ennen kaikkea: kerrankin järkevän ja tarpeellisen tavan.
Liivejä voisi toki olla erilaisia, sillä kömpelöt ja tavanomaiset oranssit kelluttimet eivät välttämättä miellytä kaikkia – Pekasta puhumattakaan. ”Juhannusliivi” voisikin olla kauniisti koristeltu, ja sisällyttää muun muassa vaikka pullon pidikkeen liivin etuosassa. Värejä ja malleja voisi olla erilaisia ja hintataso verrattain matala – onhan kyse sentään ihmisten henkiä pelastavasta kapineesta, ja tämä tekee niiden myyntipyrkimyksestä moraalisen kannanoton. Sen lisäksi, että pelastusliivien käyttö yleistyisi, Pekan henki kulkisi vielä Ukon juhlan jälkeenkin ja ”liivinolous” saataisiin vihdoin poistuttua, olisi liiveissä ovela markkinarako, josta jokunen yrittäjä ja valmistaja voisi uida sisään. Ehdotan siis, että joku käsistään ja päästään kätevä ottaa tästä onkeensa ja naaraa rantaan sen, minkä jätin kellumaan. On tullut aika perustaa uusi perinne: juhannusmuoti, joka on niin pragmaattisesti kuin moraalisestikin tärkeä ja ennen kaikkea hauska, mutta myös meitä suomalaisia yhdistävä tekijä. Kaikki kansanperinteet juontavat juurensa johonkin, eikä ole olemassa sellaista sääntöä, joka kieltäisi uuden perinteen luomisen; onhan jokainen joskus ollut päivän vanha, mutta se kuka elää pisimpään näkee myös paljon uutta – ja tietysti myös seuraavan Juhannuksen.
