Pimeys laskeutuu. Néekerit vain kadulla talsii, etsien sitä jotain, mitä he eivät itsekkään tiedä. Katuvalon loisteessa, pieni tyttö, iältään kolmentoista, odottaa bussia saapuvaksi. Kello lyö yksitoista. Bussi lähestyy. Neekerit tulevat kulman takaa. Katselevat tyttöä. Tyttö heilauttaa kättä. Bussi pysähtyy. Punainen cadillac, bussin takaa. Kiitää ohi. Laukaus, laukaus. Yksi neekereistä makaa verisenä maassa. Tyttö istuutuu. Katselee ikkunasta. Cadillac katoaa pimeyteen. Yö saapuu.
Kolme miestä. Ase. Vihreä pakettiauto. Volkswagen. Yö. Se tulee.
Se tulee. Mikä? Katu. Kimaltaa vesisateen jäljiltä katulamppujen
valossa. Orava. Juoksee kadun yli. Välähdys. Taivaanranta muuttuu
kirkkaaksi. Pieni poika katselee ikkunasta, kun sienipilvi muodostuu.
Loppu on täällä.
Kaunis. Niin kaunis. Kuin kukka autiomaassa. Mikään ei voita sitä
tunnetta. Kuin sokeria pienen lapsen kielellä. Olen valmis. Miksi?
Joskus. Sattumaa? Ehkä. Menen sisään. Olen kotona. Tunnen itseni taas
eläväksi. Tunne. Ihana. Käännän. Painan. Lennän.
Teltta. Yö. Järvi. Sateen ropina. Havun tuoksu. Hämähäkki. Askeleita.
Kuka? Miksi? Vetoketjun ääni. Näen hänet. Heitä on kaksi. Meitä on
kaksi. Ääni. He lähtevät pois. Suru. Uni.
Ihmisiä. Kattila. Kaksi. Paperilla. Sana. Katson silmiisi. Painan
otsani otsaasi vasten. Haistan tuoksusi. Tunnen hiuksesi. Tunnen
lämpösi. Olemme tässä. Nyt. Vain me kaksi. Muu on turhaa. Kumpa tämä
ei loppuisi koskaan.
Kuolema. Suru. Itku. En koskaan ole ollut niin surullinen, kuin silloin
kun näin sinun itkevän. Istuit vieressäni. Halusin halata, lohduttaa.
En uskaltanut. Kadun sitä vieläkin. Toivottavasti samanlaista tilannetta
ei tule toista. Tai jos tulee, halaan.
Kesä. Marjapensas. Kuulin tunteistasi. En suoraan sinulta. En ottanut
tosissaan. Olisi pitänyt. Kesä. Nyt vain kirjoitan runoja. Vaikka voisin
olla kanssasi. Kauniissa paikassa. Kahden.
