Tänään taas kuolin sisältä. Kaikelta tippu pohja. Tipun taas kieppuen alas, pohjalle. Mä olin jo melkein pääsemässä ylös, kun pohja putosi ja mä sen mukana!
Miten pieni asia saatoikin olla se joka mut piti pystyssä. Pieni valonpilkahdus tulevaisuudessa. Ja nyt sitä ei enää ole. Taas harhailen pimeässä tietämättä, missä olen, mihin olen menossa, tiedän vaan että mistä olen tulossa. Sinne en haluaisi takaisin, paikoilleni en voi jäädä, mutta en halua enää jatkaa.
Ei ole enää edes mitään syytä jatkaa..
Ei edessä ole muuta kuin pimeyttä ja kylmää yksinäisyyttä.
Kai mulle on sitten luotu kohtalo joka pitää mut pohjalla. Taistelemassa pienimmästäkin olemassaolon rippeestä.
Ilman tarkoitusta on vaikea jatkaa... yksin on tuskaisa kulkea. Pimeys valtaa taas mielen. Olen kuiluni pohjalla.. pintaliito ei koskaan ollutkaan minua varten. Olen yön ja hämärän kulkija. Tyydyn siihen. Rakastan sitä.. olenhan masokisti.
