Tiistaina Jokelan viime marraskuun tapahtumat uusiutuivat, kun Kauhajoen ammattikorkeakoulussa tapahtui samantyyppinen ampumavälikohtaus. Kuulin tapahtuneesta tiistai-iltapäivällä istuessani luennolla.
Kuullessani asiasta minusta tuntui pahalta. Ennen muuta kaiken pahan ja peruuttamattoman tapahtuessa huomaa, miten epävarmaa on ihmisen elämä ja miten ehdotonta on aika. Tätä ei huomaa tavanomaisessa arjessa, jossa kaikki arkirutiinit ovat toistettavissa. Mitään ei saa kuitenkaan peruutettua eikä voi palata hetkeen, jolloin kaikki oli vielä normaalia, vaikka esimerkiksi onnettomuudesta olisi vasta minuutti.
Elämässä onkin vaikeaa, ettei voi olla varautunut kaikkeen. Mitä tahansa voi tapahtua missä vain, kenelle vain. Tätä on vain hirveän vaikeaa sisäistää, kun odottaa jokaisen päivän olevan normaali.
Toivoisi, ettei vastaavanlaisia tekoja enää tapahtuisi, mutta mitä pitäisi tehdä?
Kauhajoen tapaus oli niin vahvasti toisintoa Jokelan vastaavasta, ettei median eikä tavallistenkaan kansalaisten tulisi nostaa tekijää jalustalle. Tekijästä julkaistaan nimi, kuvia ja vaikka mitä tietoja. Vaikka nuoria ajavatkin tällaisiin tekoihin tietysti pohjimmiltaan aivan muut seikat kuin julkisuudenkipeys, on houkuttelevaa toimia samalla tavalla kuin joku toinen, jos sitä kautta saa näkyvyyttä. Tietysti ihmisten täytyy saada tietää tärkeimmät taustat, mutta kohtuus kaikessa.
Muuten minulla ei ole mielessä mitään selkeää vastausta siihen, miten suuren mittakaavan väkivaltateot saataisiin estettyä. Syitä voidaan hakea niin yhteiskunnalliselta kuin henkilökohtaisemmaltakin tasolta, mutta yleisesti ottaen kaikki on monen tekijän summaa eikä kaikkia syitä saada välttämättä koskaan tietää.
Missään nimessä en kannata sensuuria tai tiukkaa valvontaa, koska sitä kautta saatettaisiin taas lipsua sanan- ja yksilönvapauden vähenemiseen. Tärkeämpää olisi sellainen ennaltaehkäisy ja sosiaalinen tuki, että ihmisillä ei olisi motivaatiota rikosten tekemiseen.
Vaikeaa on myös katsoa itseään peiliin ja huomata, että omassa empatiassa toista kohtaan on parantamisen varaa. Toisaalta toisen ihmisen huolet ja ongelmat eivät välttämättä näy niin selkeästi ulospäin toisen olemuksesta.
Kuten jo edellä kuitenkin totesin, ehkäpä vaikeinta on ajatella omaa kyvyttömyyttään vaikuttaa joka asiaan ja sitä, että kaikkeen ei voi olla varautunut.
Toivon vielä voimia tapahtumapaikalla olleille, uhrien omaisille sekä muillekin, joita välikohtaus on koskettanut.
