neferet

Kuinka vaikeaakaan on sopeutua lähes kokonaan uuteen tilanteeseen ja vastuuseen jonka se tuo tullessaan. Kaikki se mikä ympärillä kasvaa vaikuttaa elämään omalla tavallaan. Se voi vaikuttaa vain vähän tai joissakin tapauksissa aivan liikaakin. Entä kun ympärillä olevat ihmiset tuntuvat liimautuvan kiinni? Entä kun mieli käskee juosta pois ja kovaa? Miten juokset karkuun loukkaamatta muita ja samalla tekemään sen mitä itse tarvitsee? Kaikialta tulee käskyjä tehdä asioita, mutta kaikea ei voi jaksaa. Mistä tietää minkä voi jättää tekemättä? Kuinka kertoa se loukkaamatta? Miksi on niin vaikea sanoa se yksi pieni sana, sana joka voi loukata mutta pelastaa? Miksi omatunto alkaa soimata jos sen sanoo? Miksi?!

"Miksi" on hyvä kysymys, mutta onko kysymyksiin oikeita vastauksia.. Olen tässä viime aikoina tuntenut oman tilani kadonneen jonnekkin. Minusta on vaikea sanoa toiselle se pieni sana, "ei". Tuo sana on vaikea sanoa, koska aina kun sanon jollekkin "ei", jokin pieni ääni, omatunto, alkaa huutaa sen olevan väärin. Omatunto soimaa, mutta oman jaksamisen takia on pakko sanoa "ei". Iltaisin sitten mietin oliko sittenkään viisasta sanoa "ei", olisinko sittenkin jaksanut kuunnella vielä. Välillä on pakko kuunnella omaa jaksamistaan ja vaikka se saattaa loukata toisia, en usko kenenkään kauaa jaksavan kuunnella aina muiden ongelmia vaikka he sitä kuinka paljon tahansa haluaisivat. Toivottavasti kukaan ei ajattele minun nyt olevan itsekäs, vaikka ajattelisitkin niin jokainen joka tuntee minut tarpeeksi hyvin tietää etten ole sellainen. Se taas kuka tuntee minut tarpeeksi hyvin on toinen kysymys...