Joo. Pelkään taas menettäväni sen yhden tärkeimmistä, parhaan ystäväni, vaan sen takii, et menin kertoo sille totuuden. Sen, mitä en haluu kovinkaan monelle kertoo, ku reaktio on aina sama "miksetsä kertonu?" tai "ootsä vetäny jotai?". Joskus sitä on myös tullut, kuten tälläkin kerralla "onks tää joku vitsi?" ja "sä oot pelottava". Mä en oikeesti voi tälle mitään, oon siitä tosi pahoillani. Oon myös pahoillani, kun en kertonu aikasemmin, mut sit taas toisaalta, reaktio olis ollu sama kuitenki jos olisinki kertonu aikasemmin.
Sitten taas, välillä tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, kerronko vaiko en - se sama tapahtuu kuitenkin. Jos kerron, suututaan, jos en kerro, suututaan. Miten mun pitäs sitten tässä asiassa reagoida, mitä tehdä? On se vaan niin helvetin vaikeeta, vaikka anteeksi pyydän, niin ei kelpaa. Mutta taas toisaalta sitten, onko silläkään merkitystä? Jos oon hiljaa, niin tullaan pyytämään anteeksi sitä, että suututtiin. Pitäisikö silloin sanoa vain kiitos? En tiedä, vittu. Mä haluaisin oikeesti saada jotain selvyyttä tähän mun elämään ja ihmissuhteisiin. Onko se sitten oikeesti niin, etten osaa olla kenenkään ystävä? On oikeutettuu suuttuu, en rupee sitä kiistämään. Jos kyseessä on suhteellisen tärkeekin asia, joka olis tärkeimpien ystävien hyvä tietää. Mutta sitten kuitenkin ylireagoiminen asiaan ei auta asiaa, varsinkin kun mun tapauksessakin omistan paniikkihäiriön, joka saattaa yllättää tällaisissa tilanteissa.
Näissä asioissa auttaa puhuminen - ei suinkaan 7 minuuttin kestävää puhelua, joista 6 minuuttia ollaan hiljaa. Puhumalla kaikki selviää, pitää saada tietää mitä mieltä toinen on. Itse keskustelin ystävän kanssa mesessä, ja kirjoitetun tekstin näkeminen on oikeasti hyvin helppoa - kirjoitetun tekstin voi lukea aina uudestaan ja omassa pienessä mielessä miettiä, mitä sen sisältö oikeasti merkitsee. Puhumisella kun voi tarkoittaa myös kirjoittamista, vastavuoroista keskustelua.
Jo tätä kirjottaessa on tullu semmonen fiilis, että tajuun jo paljon paremmin ystävän mielenliikkeitä. Tässä samalla keskustellaan mesessä, ja nyt kumpikin on ihan ok, ei mitään paniikkia menettämisen suhteen. Ihan hyvä vain, en tiedä kuinka monta tärkeää menetystä mun sydän jaksaa vielä kestää.
Mietin myös, onko se mahdollista, että tärkeimpien ihmisten kohdalla reagoidaan asioihin turhan voimakkaasti? Kyllä sen ehkä huomaa, jos välittää, ja reagointi johonkin pieneen on kovin voimakasta - samalla tavalla tuskin reagoitaisi, jos tärkeimpien ihmisten tempaukset olisivatkin puolituttujen tekemiä. En tiedä, mutta kokemuksesta voi sanoa, että jotkut riidat lähentävät ja voimistavat, jotkut hajottavat kaiken ihan pirstaleiksi. Ihminen aina toivoo, ettei riitelisi, mutta sitten loppujenlopuksi on itse se riidan aiheuttaja.
Mutta ehkä kaikki selviää, jos sen oikeasti haluaa selvittää. Ihmiset, jotka välittävät toisistaan, osaavat antaa anteeksi typeriäkin tekoja, joita pidettiin hetki sitten anteeksiantamattomina.
Nyt, kun luen tätä kirjoitusta, tajusin, etten ulkopuolisen silmin ehkä saa tästä mitään irti. Joku, joka osaa lukea mielenliikkeitäni jotenkuten edes, saattaisi lauseen pari tajutakin, mutta eihän tämä periaatteessa ollut kirjoitettukaan muille, vaan itselleni mielenliikkeiden selvittämiseksi.
Mutta arvostan kovasti, jos joku tämän luki, ja vielä ymmärsi jotain epämääräsisistä selityksistäni.
Kiitos ja kuittaus.
