Hullu on vanha nimitys ihmisille, joiden käytös poikkeaa huomattavasti yhteisön normeista, usein mielenterveyden järkkymisen vuoksi. Mielenterveysongelmat ovat niin arka aihe, että monista mielenterveysongelmaisen nimityksistä on tullut poliittisesti epäkorrekteja ja loukkaavia. Sanan hullu tilalle mielenterveysongelmaisen nimitykseksi onkin useampaan kertaan keksitty muita sanoja, kuten mielipuoli, mielenvikainen, mielisairas ja mielenterveysongelmainen.
Monissa kansanperinteissä hulluus nähtiin johtuvaksi ulkopuolisesta yliluonnollisesta pahasta olennosta, kuten demonista tai pirusta. Paha olento oli kiinni tai sisällä ihmisessä ja hallitsi, riivasi tätä. Myös sielun tai jonkun sielun osan, sieluolennon, poistuminen ihmisestä saattoi aiheuttaa hulluuden. Hulluus, kuten monet muutkin sairaudet ja ongelmat, voitiin parantaa palauttamalla väärässä paikassa oleva olento takaisin oikeaan paikkaansa; joko häätämällä ihmiseen tullut ylimääräinen olento pois, tai kutsumalla ihmiseen kuuluva olento takaisin. Pahan olennon karkotusta kutsutaan manaamiseksi.
Šamanistisissa kulttuureissa usein ajateltiin, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, selväjärkinen ja terve, ja pahuus, sairaudet ja hulluus tulevat ihmisen ulkopuolelta. Tällaista ihmiskuvaa voidaan pitää myönteisempänä, kuin esimerkiksi suurten yksijumalaisten uskontojen ihmiskuvaa, jossa ihminen on lähtökohtaisesti perisynnin saastuttama, ja elää epätäydellisessä, likaisessa maallisessa ruumiissa. Hulluus ei siis ollut monissa pakanallisissa kansanperinteissä hullun ihmisen syvällinen ominaisuus, eikä ihminen sinänsä ollut itse sekaisin tai paha. Parantumisen mahdollisuudet riippuivat siitä, oliko ihmistä hallitseva olento häädettävissä, tai oliko ihmisestä karannut olento kutsuttavissa takaisin. Hullua hoitavan tietäjän, parantajan tai šamaanin kyvyt olivat tärkeä tekijä hoidossa. Koska ihminen itse ei ollut syypää hulluuteensa, hänen ei välttämättä uskottu voivan paljoa vaikuttaa parantumiseensa.
