Minusta on kadonnut hyviä ja huonoja puolia vuosien varrella.
Tänään mietityttää, miten jyrkkä määritelmä pinnallisuus on?
7 luokalla ollessani sillä ei ollut minulle mitään väliä.
Okeis, ehkä liioittelen, olin toki itse krittiikkinen ja huomion toisinaan myös muiden ulko näköä, mutta miksiköhän ihmeessä siitä on tullut iän myötä tärkeämpää.
En ole sellainen ihminen, joka esim rupeaisi ilkeäksi kenellekkään, koska hänen ulkonäkönsä ei miellytä, tai välttelisin etnisistä syistä, mutta olen huomannut miettiväni itsekseen ehkä hieman ilkeäänkin sävyyn joistain toisinaan kuten " hyi, tollasen kanssa en kyllä ikinä suutelis".
Mutta toisaalta, kun puhutaan sisäisestä kauneudesta senkin voi kukin käsittää omalla tavallaan.
esimerkki:
Meidän luokalla on poika joka on monen ulkopuolisen luokittelun mukaan "nörtti".
Eli suomeksi pukeutuu erilailla kuik suurin osa, on hieman hiljainen/ujo, omistaa silmälasit ja käy tunnollisesti koulua.
Kukaan ei ensimmäisenä vuonna juuri kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
Jossain vaiheessa joku tuli pyytäneeksi häneltä apua tehtävissä ja siinä samalla tuli juttelua.
Pikkuhiljaa kaikki puhuivat hänelle useamminkin vaikkeivat tarvinnutkaan apua, minä mukaan lukien.
Nykyään poika on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin meidän luokalla.
Ei pätkääkän muuttunut, samat vaatteet silmä lasit ja vieläkin ujo, mutta en minä sitä huomaa enään.
se o nminusta sisäistä kauneutta, kun
(joskin toisinaan pitemmän prosessin tuloksena)
ei enään kiinnitä huomiota toisen ulkoisiin seikkoihin, tutustuttuaan sisimpään.
Voisin jopa myöntää pitäväni juuri hänestä etiten neidän luokklaisistamme..:)
