Huomasin tänään karistaneeni menneisyyden haamuja harteiltani.
Katselin sinua pitkään ja mietin.
Ehkä se ei ollutkaan kaikki niinkuin ajattelin.
Joskus tarvitsee aikaa ymmärtääkseen.
Pienen itsetutkiskelun jälkeen aloin ymmärtää,
että et ole minulle täysin korvaamaton.
Rakas ja äärettömän arvokas minulle, mutta et korvaamaton.
Eikä minulla ole syytä enään olla vihainen.
Ei nyt kun ymmärrän omat tunteeni.:)
En ehkä ollutkaan edes vihainen sinulle vaan itselleni, kun antauduin tunteiden valtaan.
Enkä luultavasti ollut niin surullinen menttäessäni sinut,
vaan menettäessäni kaiken mikä siihen liittyi.
Niiden rakkaiden kasvojen keskellä en tuntenut itseäni enään tervetulleeksi, siellä missä minun on paras olla.
Tuntui että veit minulta paikkani ystövieni sydämmessä,
aina kun soitit sinä olit siellä missä minä olisin tahtonut olla.
Olin ulkopuolinen.
Nyt aijon korjata tilanteen.
