Muistan sen ensimmäisen kerran kun näin sinut.
Muutama vuosi sitten.
Olin tulossa koulusta, oli talvi ja asemallakin oli niin kylmä että hengitys höyrysi vaikka lämmitys oli päällä.
Hieroin paleltunutta nanääni nojaten tolppaan toisella kädellä ja kun nostin katseeni sinä seisoit siinä.
Keskellä ihmis virtaa kuin kuin olisit ajan ulkopuolella, vaikka kaikilla muilla on jatkuva kiire jonnekkin.
Siinä sinä seisoit vain, näppäillen kitaraasi ja napaten aika ajoin joitakin itsensä unohtaneita pois arkensa huumasta.
Sinä nappasit minutkin.
Sen jälkeen olit usein kaikkialla. Hymysi tuntui vetävän jokaisen kasvoilta pois tuon väsyneen teennäisyyden, mutta minä usein piilouduin jonkin pylvään taakse silmät suljettuina kuuntelemaan niitä tuttuja kappaleita jotka kuitenkin joka kerta tuntuivat tuovan uuden merkityksen tai näkökulman mukanaan.
Mutta niin pian tuli kevät.
Sinä katosit ja kuulin enään vain surullisen huilun täyttävän nämä tyhjät aseman huoneet.
Näin sinut kyllä kerran metrossa ja näytti kuin olisit hymyillyt minulle. Tai ehkä sinä vain hymyilet aina.
Odotin kesää, ehkä sinä palaisit.
Et palannut.
Odotin talvea, sillä ehkä sinä palaisit talvellahan me kohtasimme.
Et tullut.
Tuli kesä jälleen, ja elämäni oli iloista musiikkia tulvillaan.
Ja kuinka olisin arvannut, että kuin ensi kohtaamisellammakin täysin suunnitelematta olit täällä jälleen. Etkä koskaan ollutkaan ollut poissa.
Olit etsinyt minua.
Olen tässä. Mitä odotat?
