neirijan

Mä olen yksin. Tuntuu, kuin kaikki muut olisivat talviunilla, kun mä kävelen pitkin hiljaista taloa. Mistään ei kuulu ääntä. Mä tuijotan ikkunasta lumista maisemaa. Koivut, joiden oksille on kerääntynyt suuret kasat lunta, näyttävät kauniilta, ja mä voisin tuijottaa niitä tunteja. Aurinko nousee esiin, ja loistaa koivujen takaa, se on kuin postikorttia katselisi. Liikkumaton, kylmä, kaunis kuva loistaa silmissäni. Mä tunnen hetken auringon lämmön sisälläni, kunnes se taas katoaa pilvien sekaan. Mä olen yksin. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat talviunilla, ne ovat. Lumi maassa on koskematonta. Kaikki on seisahtunut, eikä mikään liiku, ellen mä siihen koske. Menen alas, ovesta ulos, ja tunnen nyt kylmyyden. Polvistun maahan, ja painan kädenjälkeni pakkaslumeen. Ne pysyvät siinä, kunnes uusi lumisade peittää ne alleen. Kiipeän takaisin sisään, ja katselen vielä hetken ikkunasta lumista maisemaa. Koetan painaa maiseman tiukasti mieleeni. Käperryn peiton alle, ja suljen silmäni. Näen vieläkin mielessäni kauniit lumiset koivut. Nukahdan.
Olen yksin. Tuntuu, kuin kaikki muut olisivat talviunilla, ne ovat. Nyt minäkin, ja herään vasta, kun tuo kaunis maisema on kadonnut, ja lumi sulanut. Silti, tuo kuva säilyy aina sisälläni, muistoissani.