Runosuoneni sykkii voimakasta tahtoa läpi vartaloani, tunnen aivosolujen kuoleman, jokaisen lihaksen nykimisen.
Jokainen liike iskee kuin piikki lihassa, olen armoton hyväntahdon ajattelija, mietin miten sanani sanoisin sinulle ja mitä aiot vastata minulle, haluatko satutaa yhä enemmän minua, tahdonvoimani ei sitä kestä.
Silmässäni näen sinut, olet yhtä kaunis kuin aina ennenkin, olet se pieni asia joka auttaa pelkotiloistani pois, olet se, joka ojentaa kätensä minulle viime hetkellä vaikka olen jo reunan yli.
Haluaisin kertoa kaiken, haluaisin vapauden tunteen synneistäni, tai ehkä vain luulen tekeväni pahaa kaikkia kohtaan, ehkä, ehkä olenkin vain mielentilojen orja, tahtomatta ajan asiaa jota en edes arvosta, enkä ymmärrä.
Päihdyn, olen ajassa mutten paikalla, puhun mutten sano mitään, hengitän mutten saa ilmaa keuhkoihini.
