On kunnioitettavaa/ihailtavaa immeisiä jotka ovat nähneet sota ajan joiden elämä on kunnioituksen arvoista.
Muummoni (1918-2010) muisto kuunnioittaen, rupesin pohtimaan, että on kunnioitettavaa tuo hänen elämänsä mitä hän elämässään ehti nähdä ja kokea. Hän (mummoni) koki sodan odottaen, että tuleeko aviomies (ukkini) sodasta takaisin elävänä. Myöhemmin joutui kokemaan halvauksen josta kuntoutui ja myöskin toisen jalan amputoinnin. Yhden ainoan kerran näin hänen itkevän, sillon kun ukki kuoli, joka on aivan ymmärrettävää kumppanin kuoltua. Ja kaikesta huolimatta jaksoi eteen päin aina
loppuun asti.
Kuinka moni meistä pystyisi samaan, elämään loppuun asti murtumatta katsoen mitä elämä vielä tuo tullessan kaikesta jo koetusta? Ikävistäkin asioista huolimatta.
