Minun menneisyys on outo. Tulin kaikkien kansa toimeen- No, tulenhan minä vieläkin, mutta ennen vielä paremmin.
Jos ala-asteesta aloittaa, kaikki oli hyvin, sitten tuli eräs tyttö, ja alkoi roikkua kavereideni kanssa, en välittänyt siitä yhtään, mutta tuo ällötys veti muutkin kaverinsa mukaan, jotka vaan hokivat: ''IHQ,Mie oon koulun kaunei tyttö!'' ja kehuskelivat ja valehtelivat. Maksoin takaisin.
Ala-aste loppui, tuli yläkoulut. kaikki oli OK, sitten vanhat ''kaverit'' kaivelivat vanhat virheet esiin, syyttivät minua kaikesta, mitä heille on sattunut ja menivät pillittämään kuraattorille noin NELJÄN vuoden vanhoista jutuista. Saatoin sanoa jotain paskaa takaisin, mutta vaan siksi, koska olin vittuuntunut kaikkeen, mitä paskaa he väänsivätkään minusta. Hävisin kuraattorin kanssa väittelyn ja jäin yksin. Pitkään olin yksin. Tuli toinen tyttö. Hän oli kiltti, olimme parhaat ystävät koko sen vuoden. Jaoimme salaisuudet, juoruilimme, teimme salaa kaikkea, mitä ei oikein saisi vanhempien lupaamatta tehdä :D.
Tuli 8 luokka, olimme yhä parhaat kaverit. Vuoden lopussa tai no keskellä aloimme kuitenkin kinastella ja se tuntui kamalalta, vaikka aina sovimmekin jokaisen riidan ja osat jäivät jopa historiaan sopimattakin.
Tuli ja meni kesäloma. Päivää ennen tiistata, eli maanantaita minä puhuin ystäväni kanssa mesessä: '' Kuule, minä pelkään, että kaveruutemme loppuu tämän vuoden aikana..'' Vähän pelokkaana, koska olimme riidelleet kivasti edellisenä kouluvuotena. Ystäväni vakuuti, että ystävyytemme ei säry, vaikka MIKÄ tulisi vastaan.
Alkoi 9 luokka. Silloin kaikki meni piloille. Aloin olla enemmän yksinäni, koska ystäväni halusi olla muiden kavereidensa kanssa. Kerran lähetin hänelle viestin ja kysyi, mikä häntä vaivaa, mutta hän vakuutti, ettei mikään. Kuvataidetunneilla sain aina kuulla, etten saisi piirtää samoja aiheita kun hän, koska hän rakasti niitä aiheita yli kaiken.
Tunsin oloni onnettomaksi, mutta tottelin. Lopetin piirtämisen hetkeksi, ETENKIN niiden, joita hän tykkäsi piirtää, moni kysyi minulta, miksen ollut piirtänyt mitään?, mutten koskaan kyennyt vastaamaan heille siihen kysymykseen. Seuraavina viikkoina minä saavuin kouluun apeampana. Ystäväni seisoi ,Kuten aina muiden kavereidensa kanssa koulun edessä ja minä asetuin ystäväni taakse suurinpiirtein metrin päähän. Hän kääntyi, mutta sanoi vaan vaisusti ''hei'' ja kääntyi pois. Tiesin silloin, etten enää kelvannut hänelle, joten kävelin hiljakseen itsekseni miettimään jotain muuta ja rohkenin tarttua kynään ja paperiin taas. Vietin noin aikaani kauan, sitten yksi päivä, hän ei edes katonut minuun muuten kuin virnuillen, kääntyi pois ja alkoi nauraa ja puhua äänekkäästi jotain minusta, se oli kamalaa, koska kuulin kaiken selvästi, silloin minun sieluni halkesi ja parahdin itkuun joissain sivummalla. Nyt sitten tajusin, että ystäväni ja vielä paras sellainen oli satuttanut minua, kuten entinen paras ystäväni ala-asteelta, joka jätti minut yksin sen tytön vuoksi, joka haartoi minut kuraattorille väittelemään. Jatkoi itkemistä, mutta suostuin menemään tunnille, onneksi olin kuitenkin pitkä otsatukkainen, joten ei kukaan voinut huomata vetisiä silmiäni. Jatkoi noin kauan, joka päivä lähes itkien ja piilotellen jossain, koska jos kuljinkaan ohi tyypistä, hän aloitti sen taas, mutta talvenkin yli sinnittelin, vaikka itkeminen teki kipeää pakkasessa.
Tietenkin lumi suli äkkiä pois ja pääsin taas paistattelemaan auringossa, välit olivat ihan ok kunnossa, mutta emme kyenneet silti toisiamme katsomaan tai hän kykeni, mutta minä en voinut, koska kaikki tapahtui uudestaan ja uudestaan.
Olin jotenkin onnistunut olemaan itkemättä viikon.. tai pari ja oli suorastaan hyvä olo. Eräänä päivänä entinen ystäväni kiersi rinkiä pelikentän ympäri, joka sijaitsi koulumme pihan keskellä ja nauroi kaverinsa kanssa. parin kiekon kierrettyä he tulivat minun luokseni ja ystäväni sanoi minulle: ''Hei, kaTTsu, kiitos kun pilasit mun elämän!''nauraen ivallisesti. En tietenkään tiennyt, mistä hän puhui, mutta kysyi vielä varmistuksksi miten en olin muka tehnyt, mutta tyyppi sanoi vaan: ''Mietippä sitä'' ja kääntyi nauraen kaverinsa kanssa ja lähti pois. Murruin taas tyystin, enkä suostunut puhumaan kellekkään, hän jatkoi ahdisteluani jonkin aikaa, sitten vasta ymmärsin, että minun olisi tehtävä asialle jotain. Tyyppi ivalteli minulle koko ajan: ''vittu, luuleeko tuo tyyppi, että jätän sen NOIN vaan rauhaa?!'' vähän matkan päässä ja nauroi kavereidensa kanssa, kun oleskelin pihalla. Oli vaikeaa tajuta, miten sokea olin ollut, kun huomasin kaikki liian myöhään.
Nykyään minä voin hyvin.
En voi sanoa elämääni täydelliseksi, mutta voin kertoa, että maailmaan mahtuu paljon ihmisiä, jotka auttavat toisiaan. Käsitelkää asit kunnolla, älkääkä vaan tyytykö olemaan yksin. Se on pahinta painajaista, mitä voi koskaan nähdä!!!
Älä tarraudu minun tositarinaani ennen tätä päivää, teet itsesi onnettomaksi. Toivottavasti tajusit, miltä tämän hymyilevän ihmisen takaa -tai sisältä oikein löytyy, jos tunnet minu yhtään.
