Olo on ollut muutaman päivän todella huono.. Mieli on maassa ja mikään ei tahdo kiinnostaa..
Olen miettinyt illan pimenevinä hetkinä (tai ehkä paremminkin aamun pimeinä hetkinä..) miksi minulle ei ole annettu mahdollisuutta tutustua isääni. Koko 23 elin vuoteni aikana tämä asia ei ole minua vaivannut, mutta nyt ihan yhtäkkiä asia on alkanut kalvaa mieltäni..
Tokihan voisin jostain kautta kaivaa miehen esille joka ehkä jopa isäkseni todistettaisikiin.. Mutta olisiko se sittenkään sen arvoista. Tiedän miehen nimen ja suurin piirtein missä päin suomea asuukin, mutta en ole koskaan ryhdistäytynyt ja kävellyt nenän eteen. Ehkä suojelen itseäni, ehkä sitä miestä.. Sitä kuitenkin kehittelisi mielessään jotain mielikuvia ja toiveita.. Ja sitten kävisikin ilmi ettei hän haluaisikaan tuntea minua, ja taas pieni (?) ihminen löytäisi unelmansa ja sydämmensä palasina ympäriltään..
Muistan kuinka ystävieni isät olivat aina (ja ovat vieläkin) tärkeitä ystävilleni. Isiä muistettiin merkkipäivinä ja isään he saattoivat luottaa; Annenkin isä on useamman kerran meidät tallilta pelastanut, kun ei enää ole tarennut pyöräillä sadan asteen pakkasessa kotiin.
Pidän toki omalla tavallani arvokkaana niitä vuosia jotka äiskän kans yhdessä asuttiin, kaikista niistä mutkista huolimatta. Äidistä on tullut mulle enemmän kuin vain äiti, vaan myös yksi parhaista ystävistäni.
nääh.. taas tällästä vuodatusta.. Äh ihan persiistä..
