Mä mietin joskus,et mitä jos sä olitki mulle se oikee ja mä vaa päästin sut menemään? Mistä sen ylipäätään voi tietää et ketä se oikee sit on? Mitä jos sitä ei löydä ikinä,jos se asuuki toisella puolella maailmaa?
Joskus on sellasii hetkii et tekis mieli vaan antaa olla ja lopettaa. Mut jokasella täytyy olla unelmia ja niistä täytyy pitää kiinni. Sä olit mulle se mun unelma ja olisin halunnu pitää susta nii kaua kiinni ku pystyn. Ehkä mun ote ei sit ollu tarpeeks luja, ja sen takii sä pääsit lähtee. Ajattelin et sua mä rakastaisin koko elämäni ajan. Kai siltä silti tuntuu aina aluks. Mut sit ku asiaa miettii tarkemmin ni kestääks mikään sin loppujen lopuks aina? Musta ainaki tuntuu siltä et mikään ei kestä ikuisesti,ei edes suurimmat rakkaustarinat.
Minkä takii elämä on nii epäreilua? Et jotku löytää sen elämänsä rakkauden ja jotkut ei,vaikka ettis miten paljon. Mut ehkä se onki just siitä kiinni et sitä ei löydä jos ettii. Ehkä se jonaki päivänä vaa astuu elämään, sillon ku sitä vähiten osaa odottaa. Mut pitäiskö muka enää uskoo rakkauteen ku aina vaa käy huonosti?
Jos mä saisin päättää ni kaikki olis paremmin. Joskus mä mietin et mitä väärää oon tehny kun en saanu pitää sua. Jos saisin nyt päättää, olisin tehny monet asiat eri tavalla. Jos olisin joskus sanonu, tai tehny jotai toisin, en ehkä nyt olis tässä. Antaisin mitä tahansa et saisin edes yhden hymyn, tai et saisin vielä kerran käpertyy sun viereen nukkumaan.
Se sattuu niin paljon. Tuntuu niinku joku olis lyöny puukolla suoraan sydämeen. Tuntuu vaan niin tyhjältä. Ja se tyhjä olo ei mee pois vaikka mitä yrittäis tai tekis. Tuntuu vaan niinku sydän vuotais verta. Miks mun pitäis aamulla muka jaksaa herätä kun ei oo mitään syytä miks heräis?
Niinhä se menee, et muistot satuttaa eniten. Kun miettii et joskus oli vaan niin onnellinen ja kaikki oli hyvin. Ja sillonkaan ei osannu arvostaa sitä mitä joskus oli. Valitti vaan jostai ihan turhista asioista, ja jälkeenpäin se kaduttaa. Miks mun piti olla niin typerä?
Nyt sä oot mulle niinku kukavaan. En mä sua tuu ikinä unohtamaan. Mut tiedän etten voi löytää koskaa ketää samanlaista kun sä. Kaikki muut on vaan toiseks parhaita, sä olit kuitenki se mun ensirakkaus ja kukaan ei viel sun paikkaas multa. Tuntuu pahalta nähdä sut kaupungilla ja hymyillä ja moikata, ku tietää mitä meillä joskus oli. Miten kaikki voi vaan kadota tost vaan?
