Kirka_Rapitzin

Elämä on luopumista. Mäen päältä näkee vielä kauas, mutta alaspäin lähdettyään ei voi pysähtyä saati palata. Ensin lähtee tukka, sitten lapset, kyky, hampaat, vaimo ja lopulta duuni ja järkikin. Arvokkuus lähtee kuulemma viimeiseksi, siis ennen henkeä. Se tässä huolettaakin. Jos ja kun on itse oman arvokkuutensa jo menomatkalla tärvännyt, miten sen voi enää viimeiseen reissuunsa asti säilyttää?
Onko sen toisaalta väliäkään? Veikkaan, että sitä nappia on vuodeosastolla vaipoissaan ihan turha minuutin välein painella. Muhammad, Nazim ja Liu Chi ovat hyvin ansaitulla kahvitauolla ja osaston harjoittelijalla pikavipin tilaaminen kesken.