Miten oikeesti elämässäni voi sattuukaan niin paljon paskaa lyhyen ajan sisällä. Ihan niinkuin olisin joku magneetti johon kaikki suru takertuu.
Ensin äitini joutui psykoosiin. Ei puhunut pariin viikkoon kuin muutaman sanan. Oli sitten sairaalassa tai on vieläkin. Pääsin itse vihdoin kotiin. Olin äitin tukena n.3kk. Tuntui et omatkin voimat loppuisivat. Lisäksi äidille tuli 2viikon hoidossa olon jälkeen veritulppa. Onneksi huomattiin ajoissa. Että hoito oli nopeeta. Mutta kaikki se tuska mikä sisälläni on pyörinyt tuntuu, että ei pääse koskaan poistumaan.
No sitten samaan aikaan tulee tieto et isosetä on kuollut. (pitkällisen sairauden uuvuttamana.)
Isäni masentui ja mummo joutui sairaalaan jalkansa vuoksi. Hoitovirheen takia leikkaukseen. "Eihän siinä jalassa mitään vikaa ole. Te vain kuvittelette."- Just aivan niin.
Lisäksi sain kaveriltani tietää, että kihlattuni on häntä haikaillut ja muuta selkäni takana. No tämä selittyy kihlattuni tavalla puhua humalassa sitä mitä sylki suuhun tuo. Hän oikeasti muuttuu aivan eri ihmiseksi silloin kun on tietyssä seurassa. No minä olin tänä aikana äitini luona toisessa kaupungissa. Ja juuri sain tämän tiedon pari päivää ennen synttäreitäni. Oli kyl maailman paras syntymäpäivä-lahja.
Tällä hetkellä en kohta tiedä kuka olen, missä olen milloin pitäisi olla. Menetin sydämestäni palasen jonka liimaamiseen menee aikaa. Arpeutumassa olevaan haavaan jos tungetaan vielä kerrankin suolaa, en tiedä miten jaksan.....
