Pettymys vaanii rakkauden polulla,
männynkävyt makaavat selinpäin aurinkoa,
tukkivat hiekkaan puhalletun tien.
Se pöllyää kuin hiekkamyrsky autiomaassa,
lyöttäytyen tuulenselkään,
jättäen jälkeensä karvaan tuoksun,
homehtuneen hajun biojätteessä.
Tuska joka raapaisee sydämeni pintakerrosta,
pitkillä, terävillä kynsillään,
syvemmällä ei haavat haalene koskaan
vaan hautautuu meren syvyyteen
jossa kalat hehkuvat kuin tulikuumat hiilet.
Joku huutaa sydämeni pullon pohjassa,
pullo on tyhjä, suuta koristaa puukorkki.
Olen eristäytynyt ulkomaailmasta
enkä pääse pois.
Elän lukitussa muutaman neliön
betonisellissä,
mutta minulla ei ole klaustrofobiaa,
vain kaipuu takaisin rakkauden polulle.
