Tuijotan tyhjyyteen, näen kuinka haluat nähdä minussa sen
mitä joskus olin, en pysty koskaan enää palamaan siihen mieheen miksi minua luulit.
olen kadottanut itseni ja kaiken minkä minusta joskus teki erikoisen, olen
ehkä ymmärtänyt ettei kukaan meistä eroa toisistaan, olemme eläimiä, eläimiä
jotka tuhoavat itseään päivä päivältä toisitaan välittämättä, alfauroksen roolia
hakien, olemalla se ainoa ja oikea, paras ja vahvin, mitä yritämme todistaa itsestämme?
Vallanhalua ja lihallista himoa, voimaa ja diktatuuria, sisällämme elää alkukantainen
eläin joka metsästää hyväksyntää ja valtaa.
Unohdun ajatuksiini, sisälläni lyö tyhjää, olen kliseen kuningas, huonojen tarinoitten
rustaaja ja ennen kaikkea turhien sanojen suoltaja, mutta silti en saa paperille
mitään, tyhjiä sanoja tyhjien sanojen perään, sanomatta mitään mitä haluan
pääni sisältä päästää ulos, ne sairaimmat fantasiat, oksettavimmat ajatukseni.
Et tule koskaan niitä kuulemaan, en aio niitä ikinä kirjoittaa taikka sanomaan
saattaisit luulla minua hulluksi, vaikka tosiasiassa olen vain hyväksynyt itseni.
En tunne enää kipua, en muista koska sen menetin, mutta se on tunteena turhaa.
Fyysinen kipu koskee edelleen minuun, mutten osaa vain kokea omatunnon tuskia
tai edes rakkautta, se huolestuttaa minua, suuresti.
Miltä tuntuu rakkaus? En rehellisesti muista enää, kipua siihen liittyi, vahvasti,
sen muistan.
Muistan myös ajan hidastumisen, aika hidastuu ja jokainen silmänräpäytys ja huulen
lipominen ovat kuin yhtä suurta elokuvaa, värit näkyvät kirkkaampina, tuoksut ovat
suloisempia, kosketus lämpimämpää.
Toivon kokevani sen jälleen kerran, joskus, jos siihen pystyn.
Kaipaan hidastettua aikaa, haluan sen takaisin ja nähdä kuinka kauan voin pysyä
yhden sekunnin sisällä.
