Mä luulin pitkään että sä pilasit multa kaiken. Mä en enää ikinä voi luottaa keneenkään. Mä en enää ikinä voi päästää ketään lähelle, eikä kukaan enää ikinä saa nähdä kuka mä oon oikeesti.
Mutta ilman sua mä en oikeesti olis koskaan tajunnut, että joku voi oikeesti rakastaa mua. Joku voi oikeesti arvostaa mua. Ilman sua en olis koskaan tajunnut mitä oikeasti tarvitsen, haluan, tai mitä oikeasti ansaitsen.
Ilman sua en olis puoliksikaan näin vahva, viisas, kaunis tai rohkea.
Ilman sua mä en vois sanoa että mä selviydyn ihan mistä vaan, mutta nyt mä voin. Ilman sua mä en vois sanoa, että kipuun ei kuole. Ilman sua mä en olis varmaan koskaan oppinut elämään ilman itsesyytöksiä. Enkä olis koskaan ymmärtänyt, että mä osaan olla myös yksin, mä pärjään myös yksin.
Ilman sua mä en olis oppinu mitä kaikkea annettavaa mulla voi jollekin toiselle ihmiselle olla, mikä sulle ei kelvannut.
Ilman sua en olis tajunnut että osaan vihata, raivota, huutaa, tehdä ihan mitä vaan jos mä oikeesti rakastan jotain ihmistä. Ilman sua en olis myöskään tajunnut että se on sairasta ja väärin taistella loppuun asti jonkun asian puolesta, joka on jo tuhoutunut, väärin ja rikki, LOPPU.
Ilman sua mä en olis koskaan tiennyt mitä kipu on, mitä on kun sydän on revitty rinnasta ja sen päältä on ajettu autolla...
Ja jos sua ei olis ollut, mä en olis koskaan oppinu miten elämä voi alkaa taas alusta. Jos sua ei olis ollut, mä olisin ehjä. Mutta en vahva.
Sä olit todellakin vaan yks pysäkki mun matkalla.
