Aloin tässä muistelemaan menneitä aikoja ja muistin erään lyhyen tarinan, jonka kertoi minulle hyvin tärkeä ihminen joka menehtyi noin puoli vuotta sitten.
Tarina meni jotenkin näin:
Oli kerran kaksi rakastavaista jotka joutuivat olemaan erossa toisistaan useita vuosia erään surullisen tapahtuman jälkeen. Tytön nimi oli Tatjana ja pojan nimi oli Mikel. Mikel kuoli auto-onnettomuudessa jouluaaton iltana kiiruhtaessaan töistä kotiin. Tatjana näki onnettomuuden ja Mikel kuoli hänen käsivarsilleen. Onnettomuuden jälkeen Tatjana vaipui shokkiin, eikä pystynyt enää puhumaan. Hänet nähtiin usein itkemässä juuri siinä kohdassa, jossa Mikel kuoli hänen syliinsä. Seitsemän vuotta onnettomuuden jälkeen Tatjana oli jouluaaton iltana viemässä kukkia onnettomuuspaikalle, kun auto ajoi liian lujaa liukkaaseen mutkaan ja alkoi luisua kovaa vauhtia kohti Tatjaanaa. Tatjaana sulki levollisesti silmänsä ja odotti iskua. Sitä ei kuitenkaan tullut. Tatjana avasi silmänsä ja näki ympärillään pelkkää valkoista. Hän katsoi itseään ja huomasi yllään valkoisen kaavun. "Tatjana", jokin kutsui häntä. Tatjana siirsi katseensa kaavusta eteenpäin ja näki edessään enkelin. Enkeli oli hyvin komea miesenkeli ja jostain syystä hän vaikutti jotenkin tutulta. Tatjana katseli enkeliä tarkemmin ja tajusi viimein. Hänen edessään oli Mikel. "M-Mi-Mikel?" Sai Tatjana sanottua ja nosti kätensä hämmästyneenä huulilleen. Hän osasi taas puhua. Mikel hymyili hänelle lempeästi. "Viimeinkin sain kuulla taas äänesi. Olen odottanut sitä jo seitsemän vuotta", hän sanoi. Mikel ojensi kätensä ja Tatjana tarttui siihen. Nyt he olivat taas yhdessä ja tulisivat aina olemaankin.
