Niin..
Se on elämää ja sen seuraamuksia joskus mietin elämäni tarkoitusta ja sen syitä. Mitä järkeä??
Joskus tuntuu että odotan vain armahtavaa pimeyttä ja seuraavaa matkaa.
Ei kai se voi olla tätä huononpi? Eihän??
Joskus taas leijun jossain euforisessa tilassa pilvien yläpuolella luulen olevani onnellinen enkä tarvitse mitään syytä tunnetilojeni vuoristorataan..
Yleensä olen vain apaattinen turtunut en tunne surua mutta en myöskään iloa. Onko se vain lääkityksen seuraamusta?? Tukahdutanko tunteeni kahdella pillerillä aamuisin? Toisaalta muistan myös ajan ennen niitä.. Helvettiä ei kontrollia vain pahaa oloa ja ahdistusta ei valoa ei kasvoja ei muistoja.. Tulenko siis tulokseen että apatia on parhain vaihtoehto?
Silloin tällöin tunnen jonkin koskettavan muistan mitä on elää.. Harvoin mutta joskus kumminkin..
Miksi taas kirjoitan?? yritän jollekin kertoa mitä on elää maailmassani ketä kiinnostaa??
Kaikilla on omat ongelmansa ja maailmansa. Ulkopuolinen se minä olen! Nyt ja aina!
Monta ihmistä on käynyt elämässäni monta tarinaa ja elämää.. Eri uskontoja ja niistä johtuvia ristiriitoja.
Monta ystävää on kuolema jo vienyt..
Miksi minä olen yhä täällä??
Monta ystävää jatkanut elämäänsä ilman minua kohti parempaa huomista. Minä olen yhä samassa pisteessä kuin ennenkin.. Vain vähän enenmän viiltoja vain vähän enenmän pirstaleina. Koska tämä loppuu??
