Olin jo unohtanut miltä hiljaisuus tuntuu. Kaupungissa ja sen laidoilla ei koskaan ole täysin hiljaista; aina jostain kuuluu moottorin ääni, hälinä tai ainakin sähkölaitteiden surina. Taivastakaan ei näy, sillä valojen verkko projisoituu taivaankanteen pilaten avaruudesta kumpuavan pimeyden. Keinovalo luo sfääreihin säteensä, ja se kupu jonka läpi yritämme nähdä on kuin ikkuna pimeyteen, jota sisältä tuleva valo käyttää peilinä heijastaen ainoastaan sisällä olevaa maisemaa - ihmisen rakentamaa maailmaa.
Kun Linnunrata erottuu, avaruus saa uuden syvyyden. Samoin käy myös elämälle kun kuuntelee hiljaisuutta. Seisoessani pimeyden ja hiljaisuuden piirittämänä yksin tuntuu kuin olisin eri ulottuvuudessa. Ajattelen hetken ihmistä, itseäni ja maailmaa, sitten ajatus karkaa tähdenlentona kaukaiseen, mutta olemassa olevaan pimeyteen ja etsii kipinää tähtisumun seasta.
Tunnen avaruudesta hehkuvan kylmyyden, se laskeutuu päälleni kuin silkkikangas ja saa minut värähtämään. Tunnen kuinka olemukseni kutistuu ja kuinka yhteys suurempaan vetää minua puoleensa. Sitten havahdun.
"Eric! Mitä sä siellä yksin kökit? Lähetkö paljuun jätkien kanssa?". Huudan lähteväni, mutta haluan vielä hetken tutkia pimeää hiljaisuutta. En kuitenkaan tavoita enää yhteyttä ja se harmittaa, mutta vain hetken.
Palasin kaltaisteni pariin. Omaan elämääni. Maailmaan johon synnyin ja jäin. Elämään johon olin tottunut ja jonka tunsin. Mutta muuttiko kokemus minua - saiko se minut havahtumaan, valaistumaan tai näkemään maailman eritavalla? Ehkä hetkellisesti, mutta ei kurkistus aidan toiselle puolelle kerro meille paljoakaan. Näemme ehkä jotain, mitä emme olleet kyenneet kuvittelemaan, koemme ehkä jonkin uuden tunteen ja ymmärrämme jotain erilaista, mutta emme osaa selittää sitä, emme tunne sitä tarpeeksi hyvin kertoaksemme siitä muille, ja vaikka tuntisimmekin - kukaan ei ymmärtäisi.
Kuvittele joukko vankeja, jotka on kahlehdittu lapsuudestaan saakka syvälle luolaan. Paitsi heidän jäsenensä, myös heidän päänsä on kahlehdittu niin, että heidän silmänsä ovat pakotettuja katsomaan luolan peräseinään. Vankien selän takana on tuli, ja tulen ja vankien välissä on korotettu kävelytie, jota pitkin kuljetetaan erilaisia eläinten, kasvien ja muiden asioiden muotoja. Tulen valo heijastaa sekä vangeista että kuljetetuista asioista tulevan varjon luolan peräseinälle ja kiinnittää vankien huomion. Samoin kun joku muotoja kantava puhuu, hänen äänensä kaikuu luolan peräseinästä ja saa vangit uskomaan, että ääni tuli varjoista. Vangit osallistuvat eräänlaiseen peliin, antaen asioille nimiä kun näkevät niitä. Tämä on kuitenkin ainoa todellisuus, jonka he tuntevat, vaikka näkevätkin ainoastaan kuvien varjoja.
Kuvitellaan, että yksi vangeista vapautetaan, nousee seisomaan ja kääntyy ympäri. Tuli sokaisee hänen silmänsä ja ohi kulkevat muodot näyttävät hänestä epätodellisemmilta kuin varjot. Samoin jos hänet viedään ulos luolasta katsomaan auringonvaloa, hänen silmänsä sokaistuvat eikä hän ensin näe mitään. Vähitellen hän kykenee näkemään tummia hahmoja kuten varjoja, ja sitten kirkkaampia ja kirkkaampia esineitä. Viimeisenä hän kykenisi näkemään itse auringon, ja oppisi, että se tarjoaa vuodenajat ja vuosien vaihtelut, on kaiken näkyvän yläpuolella ja on jollakin tavalla kaiken hänen näkemänsä syy. Tämä osa vertauksesta osuu läheisesti yhteen Platonin aurinkovertauksen kanssa, joka on esitetty Valtion kirjan VI loppupuolella.
Näin valaistuneena vapautettu vanki haluaisi epäilemättä palata luolaan vapauttamaan kahlehditut ystävänsä. Ongelma olisi siinä, että he eivät haluaisi vapautua. Luolaan palaaminen vaatisi, että vapautetun vangin silmät totuttelisivat taas uuteen valaistukseen, ja jonkun aikaa hän näkisi huonommin eikä kykenisi havaitsemaan luolan peräseinälle heijastuvia varjoja yhtä hyvin kuin toverinsa, jonka vuoksi hän joutuisi naurunalaiseksi. Tämä saisi vangitut vastustelemaan kaikkia vapautusyrityksiä.
Platonin "Luolavertaus" on allegorisesti hyvä esimerkki siitä, kuinka käsittämätöntä jokin voi olla, ellei meillä ole mitään suuntaa antavaa tietoa asiasta. Oma kokemukseni oli lähinnä tunne, mutta se tekee selittämisestä vielä hankalampaa. Ajatellaan, että et ole koskaan kuullut olennosta nimeltä Glaucus atlanticus. Voin selittää sinulle sen olevan sininen ja muistuttavan minikokoista lohikäärmettä, mutta onko mielikuva jonka saat oikea tai edes lähellä sitä? Kokeillaan: Kuvittele mainitsemani olio. Mieti sitä hetki ja kuvaile se itsellesi. Mene tämän jälkeen Googleen ja etsi olento. Jos et tiennyt olennosta aikaisemmin, olen aika varma, ettet kyennyt kuvittelemaan sitä ja sen olemassaolokin saattaa tuntua uskomattomalta. Näin on myös tunteiden kanssa, mutta niiden selittäminen on hankalampaa, sillä ne eivät ole samalla tavoin nähtävissä.
En tiedä onko sinun oranssisi sama kuin omani, muuta kuin aaltopituudeltaan. Mutta vielä vähemmän olen varma siitä, ovatko tunteemme ja sisäisesti kokemamme asiat edes lähellä toisiaan. Mikä on se sisäinen malli joka samaistaa meidät tuntemaan sympatiaa, surua, iloa ja rakkautta? Ovatko tunteet empiirisistä kokemuksista muodostuneita (niin sanotusti kokemuksella opittuja), rationaalisen päätelmien tuloksia (eli järki peräisiä), kumpaakin vai jotain täysin muuta?
Vastausta en tiedä, mutta ymmärrän jokaisen päätelmän, oikean ja väärän, olevan yhtä lailla tunnetta kuin järkeäkin. Kaikki syntyy tunteesta ja päättyy tunteeseen, mutta siinä välissä meillä on paljon muutakin: kokemusta, kaavoitusta, kuvittelua, kysymyksiä ja kaikkea sitä, jonka avuin olemme oppineet pyrkimään päämääriimme.
Kun toinen nauraa, toinen saattaa kauhistella. Näin on esimerkiksi vahingonilon suhteen. Se ei ole täysin hyväksyttävä tapa reagoida, mutta aikoijen saatossa siihen suhtautuminen on varmasti muuttunut loivemmaksi - tai ehkä toisin päin, kuka tietää. Se, mitä yritän tuoda esiin, on fakta siitä, että meissä samanlaisissa tilanteissa syntyvät tunteet poikkeavat joskus myös selvästi toisistaan, eikä kyse ole pelkästään kulttuurillisesta erosta, kasvatuksesta tai ympäristöstä, vaan sisäisestä reaktiostamme asiaan.
"Ne mitkä ennen olivat paheita, ovat nyt tapoja", sanoi Seneca, ja oli oikeassa, mutta maailma muuttu myös toiseen suuntaan; kukaan tuskin enää hyväksyisi noita rovioita tai orjakauppaa ainakaan avoimesti. Ihmisten suhtautumisen näihin asioihin näkisimme kuitenkin vasta kun he joutuisivat seuraamaan tällaisia toimia. Kukaan ei silti edelleenkän tietäisi, mitä sisässämme oikeasti tunnemme. Ymmärrämme kyllä tarpeeksi elääksemme, mutta en usko, että tulemme koskaan ymmärtämään elämää - hyvä jos edes toisiamme.
