Ärgh. Mitä mä teen? No en tiedä. Mihin mä meen? No en tiedä. Mut sen tiedän etten haluu ainakaan jäädä tähän kaupunkiin, saati sitten edes koko maahan. Järkeväähän se olisi ensin suorittaa jonkinnäköinen tutkinto ja sitten lähteä kohti ääretöntä ja sen yli. Mutta ei. Kun ei huvittaisi edes opiskella Suomessa, eikä edes suomenkielellä. Eikä mitään tavallista alaa, vaan jotain missä voi oikeasti menestyä ja ansaita rahaa raatamatta persettään verille kun isokenkäiset pomoihmiset hönkii niskaan.
Sama ajatus on varmaan monella muullakin, ettei tarvitsisi tehdä paljoa ja tienaisi silti paljon, mutta sellaisen pestin saadakseen pitäisi olla herra presidentin veljensiskonpoika tai Nokian myyntipäällikön tytär.
Välillä tuntuu siltä ettei tarvitsisikaan tehdä mitään, vaan voisi elää vaan sossutuilla, ryypätä ja haista pahalle. Mutta haluaako kukaan elää niin? En mä ainakaan. Toisaalta tekisi mieli hakata päätä seinään, mutta se nyt ei auta mihinkään. Odotellaanko ihmettä? ...Kauan saa odotella.
Jos pienessä kaupungissa asuvalla "köyhään" perheeseen syntyneellä ihmisellä on unelmia suureen kaupunkiin tai ulkomaille muuttamisesta ja siellä opiskelusta tai työnteosta, auttamattakin suunnitelmat lyttääntyvät. Koulutusvaihtoehdot ovat niukkia, perheellä ei ole varaa tiettyihin koulutuksiin, työpaikkoja on vähän.
Kesätöihin! Hyvä idea, mutta jos ei ole kouluttautunut, on kirjaimellisesti kusessa, töihin päästäkseen kun pitää olla alan kokemusta. Opintolainaa? Okei, koulutuksen saa suoritettua, mutta sitten onkin seuraavat 20 vuotta velkakierteessä ja maksaa velkojaan pienellä palkalla jonka saa lähikaupan kassalta, ja jolla ylityötunneista huolimatta pärjää niukasti. Ai niin, ja pääsithän töihinkin vain siksi että äitisi tuntee yhden työntekijöistä.
Osaan kaikkea vähän. Osaan korjata sähkölaitteita, laittaa ruokaa, korjata vuotavan hanan, maalata, korjata autoa, leikata hiuksia, laulaa, piirtää, hoitaa lapsia ja vanhuksia, hoitaa eläimiä, ja sitä ja tätä ja tuota.
"No valitse ala mistä pidät, tee mitä osaat." - HUONOIMPIA NEUVOJA IKINÄ. Ei, en osaa päättää. Kaikkea on kokeiltu, mutta en vieläkään tiedä mikä minusta tulee "isona". Ei ole paljoa vaadittu että muakin oltaisi joskus potkittu perseelle ja sanottu jonkin asian suhteen että "Hyvä, sä osaat ton, jatka samaa rataa ja susta voi vielä tulla jotakin." No eipä mua potkittu perseelle, joten vielä 19-vuotiaana olen kouluttamaton ja työtön, ryyppään liikaa ja elän sossutuilla, valvon yöt ja nukun iltaan asti. Tää on sellasta mitä tuskin kukaan tykkää tehdä.
Kun olin n.10 vuotias, harrastin tanssia, pidin siitä hetken, mutta ei ollut mun juttu. Tykkään piirtää, ja osaankin aika hyvin, mutta kuitenkin niin huonosti etten saisi piirtämällä elätettyä itseäni. Rakastan laulamista, mutten tiedä nuoteista yhtään mitään. Soittaisin kitaraa, jos vasemman käden pikkurilli ei olisi hajonnut pyöräonnettomuuessa pienenä. Tykkään olla kameran edessä, mutta mä oon täynnä arpia jotka ei haalistu enää pois. Kirjoitan runoja, mutta en usein kehtaa näyttää niitä kenellekään. On ihmisiä jotka osaavat vähän kaikkea, mutta eivät kunnolla mitään. Kukaan ei sano "Vau, sun pitäis olla taiteilija!" tai "Jätkä on nero, sun pitäis olla Mensan jäsen!"
Yksi unelma tai suunnitelma toisensa jälkeen ihminen murskaantuu ja vihdoin alistuu kiertämään jatkuvaa ympyrää, aamulla töihin, illalla kotiin, kesällä mökille ja eläkkeellä Espanjaan. Melkein uusi auto, omakotitalo jossakin perhanan taajama-alueella, vaimo ja kaksi lasta. Oravanpyöräelämää ei ole kuitenkaan suunniteltu kaikille.
Eli mä oon koko tän päivän miettinyt asiaa että mitä mä teen mun elämällä, minkä asian eteen uhraan itteni, mikä on se järkevin vaihtoehto, mitä työtä mä kestän tehdä yhdeksästä viiteen vetämättä itseäni narun jatkeeksi koska elämä menettää värinsä ja kaikesta tulee samaa harmaata paskaa.
Mä toivon että tää herättää ajatuksia ja ideoita omaa tulevaisuuttanne miettien.
Saa toki jakaa jos huvittaa
