Hänen nimensä oli Ritvis, tai ainakin näin hän esitteli itsensä minulle, ja näin hän allekirjoitti käsin kirjoitetut kirjeensä.
Ritvis oli introvertti, joka höpötti aina kuin papupata. Kuulostaa kenties ristiriitaiselta, muttei ole sitä. Hän tykkäsi olla omissa maailmoissaan ja hänen erikoisista aivoista löytyi aina mistä ammentaa. Jutut oli tasoa, "hmm.. miksiköhän miehillä on nännit? Eihän miehet tuota maitoa."
Hän oli omalaatuinen ja tiesi sen, minkä vuoksi hän tykkäsi hämmentää olemuksellaan. Jollain tapaa hänestä tuli mieleen Peppi Pitkätossu tai modernit videopelihahmot. Tukka hänellä oli aina kammattu siististi sivujakkaukselle ja hän pukeutui kuin kiltti naapurintyttö, mitä hän toki olikin. Globaalia hyväntekeväisyyttä harrastava kristitty tyttö. Toisin kuin useimmat kristityt, häntä ei oltu kasvatettu kristityksi. Sen sijaan hän oli lukenut jonkun ateistin kirjoittaman uskontojen vastaisen kirjan, ja sitä kautta kääntynyt kristityksi. Sellaisella Ritvis-logiikalla tuo kävi järkeen. Myös se oli hauskaa, miten hän oli kääntynyt vegaaniksi. Hän oli lapsena kerran ruokapöydän äärellä empinyt syödäkkö vaikko eikö ja sitten tokaissut, "äiti, onko se totta, mitä puhutaan. Onko ruoka kuolleiden eläimien palasia?"
Jo pelkkä äidin ilme oli riittänyt kääntämään hänet vegaaniksi. Ja ehkä tuon vegaaniuden kylkiäisinä oli sitten tullut muunkinlaista hippeyttä, mikä oli saanut hänet lähtemään monenlaiseen toimintaan mukaan, kuten esimerkiksi osallistumaan pianistina johonkin hyväntekeväisyys orkesteriin Afrikkaan.
Ulkonäöllisesti Ritvis oli napakymppi. Hän oli pitkä, kaunis nainen, jonka isot rinnat eivät mätsänneet muuten niin puhtoiseen olemukseen.
Mutta kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, olimme vielä molemmat lapsia.
Olin Iso-Syötteellä lumilautailemassa ja lempihommaani oli mennä metsässä mäkeä alas täysillä väistellen puita. Yleensä onnistuinkin kääntelemään lautaa niin hyvin, että sain jokaisen puun pujoteltua, mutta tuona päivänä refleksit eivät toimineet ja vedin täysillä kuuseen pahki.
"Hyvä Eppe!" kuului tytön huuto lasketteluhissistä.
Hämmentyneenä huusin perään, "kiitos!" Ja jatkoin matkaani.
Muutaman tunnin kuluttua menin kahvioon tilaamaan kupillisen kahvia. Ritvis ilmestyi selkäni taakse ja jatkoi minun kutsumistani Epeksi. "Moi Eppe! Jos haluat tutustua paremmin, tule istumaan mun kaa samaan pöytään."
"Okei," vastasin, eikä minulla ollut aikomustakaan istua hänen kanssaan samaan pöytään. Tyttö vaikutti sekopäiseltä, mitä korosti kummallinen hammasraudat paljastava hymy. Ritvis poistui tiskiltä ja sain maksettua kahvin pienen jonottamisen jälkeen. Sitten valitsin itselleni tyhjän pöydän. Ei kulunut montaa sekunttia ja Ritvis istuuntui teekupin kanssa minua vastapäätä, otti penkillä valmiiksi olevan repun syliinsä ja laittoi lompakkonsa sinne. Hän oli siis valinnut juuri sen pöydän meille ja minä hölmö olin istuuntunut täsmälleen siihen.
"Arvasin, että haluat tutustua muhun. Mä oon Ritvis."
Olimme lasketelleet monta tuntia, minä lumilaudalla, hän suksilla. Ehdotin mäen päällä, että istuisimme hetken aikaa.
Vaikka kahviossa käyty keskustelu, jossa hän lähinnä heitteli ilmoille filosofisia pähkinöitä, kuten, että onko kaikki maailman ihmiset lopulta itsekkäitä, koska auttamisesta tulee hyvä olo, ja on itsekästä pyrkiä siihen, että itselle tulee hyvä olo, niin sen sijaan, että minua olisi enää vaivaannuttanut hänen outo habituksensa, aloin pitämään sitä söpönä. Minua huvitti saada lisää Ritviksen omituisia monologeja.
Ja niitä riitti. Itsuimme mäen päällä kenties tunteja ihan vain jutellen. Auringon laskettua mekin laskimme mäen alas ja kuljimme bussilaitureille. Meidän bussimme olivat menossa eri kaupunkeihin, hänen Jyväskylään, minun Ouluun.
Ritvis katsoi minua hymyillen, "arvaas mitä. Mulla on kirjekavereita ympäri maailman. Musta olisi hauskaa, jos sä alkaisit myös mun kirjekaveriksi."
"Arvaa mikä minusta olisi hauskaa? Kertoisit, miksi kutsut mua Epeksi."
"Epet on hyviä tyyppejä. Sä oot selkeesti Eppe."
"Okei. Voin alkaa sun kirjekaveriksi."
Oli enää yksi päivä Uutenvuoteen. Olin 18-vuotias ja seisoin lumisateessa Seinäjoen juna-asemalla. Olin juuri viettänyt joulun helluntalaisperheen luona, mikä on toinen vähintään yhtä pitkä tarina, mutta sen verran kerron, etten siis itse ole kristitty ja en tarkoituksella sotke itseäni aina kaikenlaisiin uskonnollisiin piireihin. Kaikkea vaan sattuu, kun on spontaani luonne.
Ouluun menevä juna ei ollu tullut vielä, mutta samalla laiturilla viereisellä radalla oli juna, jonka määränpää oli Jyväskylä.
Pian istuin junassa ja katselin lumisen maiseman menevän ikkunan ohi, otin puhelimeni käteen ja kirjoitin tekstiviestin, ”Moi Ritvis. Arvaas mitä. Mä oon muutaman tunni päästä Jyväskylässä. Haluatko nähdä? :) t. Eppe.”
Olimme tosiaan pitäneet aluksi yhteyttä vain kirjeitse, mutta vaihtaneet myöhemmin yhteenotot puhelinsoittoihin ja tekstiviesteihin. Emme kuitenkaan olleet nähneet vuosikausiin, emmekä myöskään lähettäneet toisillemme kuvaa itsestämme.
”Kääk! Et voinut varoittaa yhtään aikaisemmin? Ja mun pitäisi vissiin majoittaa sut? Me kaikki ei olla vielä muutettu omilleen asumaan, ja en mä voi jotain kundia tuoda mun vanhemmille näytille. Ääh. Ootas. Mä keksin jotakin. Kerro tarkka aika niin tuun juna-asemalle vastaan.”
Ihan ymmärrettävä reaktio kyllä. Olisin tosiaan voinut ilmoittaa tulostani vähän aiemmin.
Ei mennyt kuitenkaan montaa minuuttia ja tuli tekstiviesti, että hänen kaverinsa vierashuoneeseen pääsee yöksi ja kaikki on hyvin.
Tuolloin mielikuvissani Ritvis oli minua reippaasti lyhyempi, pipopäinen, toppapukuinen lapsi, jolla oli hammasraudat. Nyt hän oli pitkään avonnaiseen talvitakkiin ja mekkoon pukeutunut, minun pituinen, hoikka, kaunis nainen, jonka hiukset olivat vapaina olkapäiden yli. Olin ällikällä lyöty, kun hän tuli minua vastaan juna-asemalle.
”Kerroit, että sinulla on tapana uudesta kaupungista aina etsiä kompassi?” Ritvis kysyi, mihin nyökkäsin. Helsingin Rautatieaseman luona on maassa kompassi, Oulun Rotuaarilla oli kompassi, Kuopion keskustassa on kompassi. Jyväskylässä en ollut tuolloin vielä ennen käynyt.
”Mä vien sut kompassille, tule.”
Kuljimme Jyväskylän kävelykatujen risteykseen, jossa oli maahan tehty iso kompassi-kuvio.
”Tanssitaan,” Ritvis ehdotti.
”Mutta ei täällä ole musiikkia,” ihmettelin ääneen samalla, kun Ritvis asetteli käteni ympärilleen. Hän painoi päänsä olkapääni lähelle ja kuiskasi, ”millaista musiikkia kuulet? Sulje silmäsi ja mieti. Millaista musiikkia kuulet?”
Suljin silmäni ja virittäydyin kuuntelemaan. Samalla tavalla, kun joskus jotkut ärsyttävät kappaleet jäävät päähän korvamadoiksi, aloin kuulemaan hentoa pianon soittoa.
”Okei. Mä kuulen jotain.”
”Hyvä. Vie mua sen musiikin tahtiin.”
Ja sitten me tanssimme hitaita ihmisvilinän keskellä välittämättä siitä, että ihmisiä kulki ohitsemme joka puolelta ja osa taisi jäädä ehkä katsomaan meitä. En tiedä. Olin valtaosan ajasta silmät kiinni ja koetin parhaani mukaan olla siinä hetkessä. Tuntea hänen rytminsä, aistia hänen lämpimät poskensa lähellä omiani, ennakoida miten hän halusi minun vievän häntä. Yhtäkkiä en enää tuntenut hänen poskensa lämpöä, hän oli siirtynyt kauemmas. Avasin silmäni ja hän oli edessäni silmät kiinni, alahuuli hieman alhaalla. Emme olleet kasvokkain ehtineet vaihtaa kuin pari sanaa, mutta tiesin haukkuvani itseäni loppuelämäni ajan idiootiksi, jos en koittaisi tehdä sitä. Suutelin häntä. Hän suuteli takaisin ja veti minut kiinni itseensä meidän yhä liikkuen ympyrää hennon pianon tahtiin.
Olen suudellut lukemattomia naisia, mutta tuo yksittäinen suudelma. Se on jotain mikä ei varmaan katoaisi mun mielestä vaikka sairastuisin dementiaan ja alasin putoaisi päähäni. Se oli elämäni paras suudelma.
Istuimme valtavan harjun päällä ja katsoimme alas Jyväskylän kaupunkia. Istumisesta lumessa tuli mieleen meidän Iso-Syötteen tapaaminen. Tällä kertaa emme kuitenkaan keskustelleet mistään filosofiasta tai heitelleet omituisia asioita. Olimme kuitenkin tunteneet jo vuosia, jotenka juttelimme ihan vain elämästä. Kuulumisia ja tulevaisuuden suunnitelmia. Ja parasta tuolla harjulla istumisesta oli se, että pystyimme olemaan myös hiljaa. Ilman, että se on kiusallista hiljaisuutta. Se oli sellaista rauhallista hiljaisuutta mihin vain ystävät pystyvät. Alhaalla oli jouluvaloilla täytetty kaupunki ja käteni oli maailman kauneimman naisen ympärillä. Ainakin juuri siinä hetkessä hän oli maailman kaunein.
Heräsin Ritviksen kaverin vierashuoneesta, kun Ritvis soitti minulle. Hän oli jo keskustassa ja halusi minun tulevan paikalle. Hän oli erityisen tohkeissaan, koska hänen vanhempansa olivat poissa ja hänellä oli tilaisuus soittaa minulle pianoa.
Tovin jälkeen Ritvis oli noutanut minut keskustasta vanhempiensa asunnolle ja hän istui pianon äärelle. Kappale oli jokin uskovaisten biisi, jossa päähenkilö saa Jumalalta kädet lahjaksi, mutta sitten tämä päähenkilö käyttää käsiään vain itsekäisiin tarkoituksiin ja käsistä tulee likaiset.
Ritvis soitti pianoa kauniisti ja rauhallisesti ja lauloi hillitysti, mutta sitten hän alkoi melkein huutamaan ja rääkymään, kun tämä päähenkilö menee Jumalan luokse vihaisena, ”menin Jumalalle näyttämään, katso millaiset käteni ovat!” Ja päälle hän pimputti pianoa agressiivisesti.
Loppuosa kappaleesta oli taas rauhallisempaa, kun Jumala pesee tämän päähenkilön kädet ja opettaa, että muiden auttaminen on hyvä asia.
Annoin kohteliaat aplodit.
”Pitäisikö muuten ostaa vähän räjähteitä?” Ritvis kysyi. ”Kaverilla on tänään juhlat, niin jos muutama raketti pamautettaisiin?”
Olimme kaverin juhlissa. Itselläni oli kolme olutta, Ritvis ei juonut lainkaan. Osan hänen kavereitaan tunsin internetin kautta, joten sulauduin joukkoon aika hyvin.
Vähän ennen kahtatoista menimme porukalla pihalle ja laitoimme kaikki raketit valmiiksi. Sytytimme ne kaikki yhtä aikaa, kun sekunttiviisari läheni kahtatoista. Kun raketit räjähtivät taivaalla, Ritvis painoi lapasensa poskilleni ja suuteli minua.
Tuona yönä en mennyt vierashuoneeseen yksin, vaan Ritvis tuli seurakseni. Hän paljasti minulle täydelliset rintansa. En osannut olla kommentoimatta, että hänen kenties paras piirteensä. ”Aivan uskomattomat nuo sun tissit.”
”Itse pidän eniten omista kulmakarvoistani. Näitä ei edes ole nypitty ja nää on tämmöset. Eikös oo mageet?” Ritvis nosteli kulmiaan ylpeänä.
Sekin oli kyllä myös totta. Hänen kulmakarvansakin olivat todella hienot, mutta katseeni oli nyt rinnoissa, kuten myös käteni ja lopulta kieleni. Suutelin hänen kaulaansa, huulia, annoin suudelmia. Nuolin häntä alhaalta, mutta vain sen verran, että voisin työntyä hänen sisäänsä.
Yleensä olen kutsunut kaikkea seksiä panemiseksi, nussimiseksi, yms. mutta tämä oli sitä seksiä, joka löytyy sanakirjan siitä kohdasta, jossa kerrotaan rakastelusta. Se oli hidasta, intensiivistä, suudelmakeskeistä rakastelua. Niin ihanaa, että on rikos ihmiskuntaa kohtaan, että se oli ainoa kerta, kun rakastelimme.
Kun olin taas Oulussa ja puhuimme puhelimessa, hän oli kuin seksiä ei olisi koskaan ollut. Hän joskus ohimennen mainitsi, kuinka kaukosuhteet ovat typeriä. Hänen kommenttinsa ei liittynyt meihin, (vaikka tietenkin se liittyi juuri minuun ja häneen!), mutta suoraan hän ei ikinä mitään sanonut. Emme koskaan vain puhuneet asiasta. Jatkoimme tekstiviestittelyä ja soittelua aina silloin tällöin, ja vuodet kuluivat. Myöhemmin lisäsin hänet facebook-kaveriksi, koska mesettäminen oli vaan helpompaa kuin tekstiviestit. Siinä samalla sain selville hänen oikean nimensä. Ritvis kun tietenkin oli vain lempinimi.
Vielä kun olin 27 vuotias, vaihdoimme messengerissä pari sanaa silloin tällöin. Nyt kun viimeksi tarkistin, hän on poistanut minut facebook-kavereista. Jotenkin vaan aika hautasi meidän ystävyyden. Toisinaan niin käy. Se kuuluu elämään.
Mutta kyllä minä haluan ajatella, että hänkin toisinaan nostalgioi meidän yhteistä seikkailua.
Vaikka kirjoittamalla siitä blogin, joka alkaa lauseella; ”Hänen nimensä oli Eppe.”
