whiteraven_85

Aamuauringon ensimmäiset säteet siivilöityivät kaihdinten lomasta, ja kutittivat niskaani. Vielä illalla se olit sinä, joka sait tuon tunteen aikaan- tunteen joka veti tahtomattanikin suupieliäni kohti korvia. Auringon jo painuttua levolle, olit sinäkin asettunut sängylleni ihan vain seuraa pitämään, tai niin ainakin kuvittelin. Me emme koskaan tarvinneet sanoja, nappisilmistäsi pystyin lukemaan ajatuksesi-olimmehan me olleet yhdessä jo vuosia. Muistan heränneeni yöllä ukkoseen, mutta läsnäolosi sai minut taas nukahtamaan. Viimeiset pisarat putoilivat pihakoivun oksilta, kun huomasin sinun lähteneen. Rintaani puristi. Olinko tuomittu heräämään tähän aamuun yksin?
Avattuani silmäni kuitenkin näin sinut;sänkyni vierellä makasit liikkumattomana- oma pehmoleluni =O)

Kommentteja!