"Emme lähde mukaan potilaan harhoihin. Se on ollut sääntönä."
"Miksi hänen pitäisi tulla sinun maailmaasi? Hänellä on oma maailma ja sinulla on oma maailma. Miksi hänen pitäisi tulla sinun maailmaasi?"
Nämä kaksi vuorosanaa on otettu näytelmästä, Kuin ensimmäistä päivää. Ei tosin ihan sanasta sanaan, mutta kuitenkin pääasia niistä näkyy.
Näytelmä kertoi vanhusten hoitokodissa työskentelevistä hoitajista sekä hoitokodin potilaista, osa dementtiaa sairastavia. Kohdassa, josta nuo kaksi vuorosanaa on otettu, on jossa 30 vuotta vanhustyötä tehnyt perushoitaja kertoo talon tavoista maahanmuuttajalle, joka on tullut töihin taloon. Maahanmuuttaja esittää hyvän kysymyksen: "Miksi hänen pitäisi tulla sinun maailmaasi?"
Tuota kysymystä saisi jokainen meistä ajatella ja miettiä haluammeko rakkaidemme elävän samassa maailmassa kuin me. En tarkoita nyt aineellista maailmaa vaan sitä maailmaa, johon suurin osa ihmisistä pakenee surua, ristiriitoja. Tämä toinen maailma on jokaiselle erilainen, se voi olla jonkun kanssa jostain kohtin yhtenäinen.
Jos vanhus sairastuu johonkin sairauteen, joka aiheuttaa dementiaa, tämä maailma voimistuu samoin kuin esimerkiksi mielterveysongelmista kärsivillä. Me ns. terveet ihmisiet puhumme niistä harhoina, mutta ne ovat toiselle se maailma, johon muut eivät pääse. Usein nämä ihmiset yritetään saada pois siitä heidän omasta maailmastaan jonkin ns. terveen maailmaan. Onko tämä kuitenkaan oikein? Vaikka nämä "harhoissaan" elävät ihmiset voivat olla vaarallisia itselleen, niin onko silti oikein koettaa saada heitä terveiden maailmaan.
Entäs ne ihmiset, jotka pakenevat omaan mielikuvitus maailmaansa. Heitä ei koeteta saada pois sieltä, vaan usein he saavat elää siellä. Mitä eroa on harhoilla ja mielikuvitus maailmalla? Ovatko ne sittenkin sama asia, mutta harhoistaan puhuvaa pidetään heti sairaana kun taas harhoistaan mitään puhuva saa elää rauhassa. Onko se oikein?
Voin tunnustaa, että yläaste aikoina pakenin usein iltaisin omaan maailmaani. Tuossa maailmassa minulla oli ympärilläni asioita, joita kaipasin. Ne asiat olivat ystäviä, joiden kanssa pitää hauskaa ja puhua asioista, joista en todellisessa maailmasssa voinut kertoa. Nyt en enää vieraile tuossa maailmassa niin usein, mutta jos maailma tuntuu kaatuvan päälle pakenen tuohon omaan maailmaani.
En ole sairas vaikka niin teenkin. Pystyn tulemaan sieltä takaisin, ehkä juuri se on sairaan ja terveen ero. Minä pääsen pois sieltä omasta maailmastani ja koetan ymmärtää muiden maailmoita, vaikken vielä koskaan ole kohdannut ihmistä, jonka maailma sulautuisi omaani edes osittain. Ehkä vielä joskus kohtaa sellaisen, se olisi toiveeni. Ympärilläni elävistä ihmisistä kukaan ei tiedä koko totuutta siitä mitä olen kokenut. Ehkä vielä joskus pysty kertomaan asiasta jollekulle.
Vaikka joku nyt pitäisikin minua sairaana aion vielä tästä eteenpäinkin paeta tästä maailmasta omaani. Se ei ole täydellinen, mutta usein parempi kuin tämä maailma, jonka kaikki näkevät.
