yöPerhonen

Mä oksennan. Oksennan ihan kohta, nämä ihmiset on niin kuvottavia. Hengitys. Hinkuvaa, pinnallista ilmavirtaa. Mun reviirillä, väärä paikka, liian lähellä. Mä tunnen kuinka suoni mun kaulalla kohoilee, jokaisen lihaksen jännittyessä yksitellen. Viha. Se kuplii. Se kiehuu. Tuskin näen eteeni, silmät on sumenneet tästä hulluutta tavottelevasta raivosta. Rystyset on valkeana kuin hanki puristaessani kädet nyrkkiin. Nousen, hitaasti ja kaikki käy alle sekunnissa silti sitä tuntuu kestävän ikuisuuden kuin hidastettua hulluutta. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, en olisi tullut. En olisi kaivanut totuutta syvemmältä kuin on tarkoitus, mutta sydämmeni on sairas kun et puhu. Joten. Nyt seison hävityksen keskellä yltäpäältä vaikeroinnissa, veressä kivussa ja avun huudossa. Jokainen virukoot omassa paskassaan kuin on ansainnut. Minä seison kaiken tämän keskellä. Minä nauran. Tein sen jota halveksun eniten. Kostin teille. Kostin petoksen tehneille. Minä seison kaiken tämän keskellä ilman järkeä, ilman jalkoja omassa paskassani niinkuin olen ansinnut. Mutta minä nauran.