Olen itse kokenut vanhentumisen näkökulmien ja mielipiteiden lisääntymisenä ja tarkentumisena.

Minua treenaavat kaksi mahtavaa ihmistä, joista toinen on 50-v. ja 48-v. miestä, jotka näyttävät kolmekymppisiltä. Ihminen pysyy fyysisesti kunnossa jos vain jaksaa nähdä vaivaa, eli en pelkää vanhenemista ruumiin rappeutumisen näkökulmasta.

Vanhuuden höperyys taas on seikka mitä en toivo itselleni tapahtuvan. Olen ollut vanhainkodissa "orjatyövoimana" ja siellä näki sen miten huonoon kuntoon ihminen voi mennä jos ihminen "elää" vain ensimmäiset 30/40/50/60 vuotta ja sitten "vanhuuden" iskiessä lopettaa kaiken aktiviteetin.

Olen eutanasian harras kannattaja.

Tämä on oikeasti hyvin mielenkiintoinen aihe, näkeekö elämän "kaarena" vai nousevana "suorana".

Myös "ikinuorille" naureskeleminen mediassa on muutaman ajatuksen ja ehkä jopa muutaman kirjoitetun lauseen arvoinen. Näistä ikinuorista tunnetuin suomalainen on tietenkin Aira Samulin.

Lisää näkökulmia, kiitos.

Upee aihe, ehkä sitä voisi pohtia kun baari-ilta peruuntui.

Itselle elämään jo mahtunut ylä ja alamäkeä, siis välillä elänyt hyvin rauhallisesti, muistuttanut keski-ikäistä pariskuntaa, ja välillä taas menee ja rellestää kuin teini.

Jos vanhentuminen on tuonut jotain niin suvaitsevaisuutta, toisten ymmärtämistä ja erilaisuuden arvostamista. Tätä kautta myös erilaisiin ihmisiin tutustumisesta on tullut rikkaampi kokemus, osaa arvostaa ihmistä ja oikeasti kiinnostua heidän elämästään. En sitä silloin olisi myöntänyt, mutta kyllä nuorempana kaikki toiminta ja käyttäytyminen oli paljon pinnallisempaa, ei saanut toisesta irti mitä nykyään saa.

Itselle ikään myös liittyy tietty aitous, tuntee itsensä ja käyttäytyy itsevarmasti. Ei anna toisten mielipiteiden muuttaa käsityksiään. Ei rooleja, ei toimi enään niinkuin toiset odottavat, sanon sanottavani ja toiset ovat joko samaa mieltä tai erimieltä, ei sillä ole kauheasti väliä.

Mutta tämä kaikki on ollut henkistä, tuo fyysinen puoli on toinen. Itse olen aina näyttänyt selvästi ikäistäni vanhemmalta, jopa kun yläaste aikana salilla kävin ja olin ihannepainossa, silti 15kesäisenä alkosta tuli kossua ostettua. Silloin se ehkä oli vielä hyvä puoli mutta nykyään 23-vuotiaana olisi parempi ettei näytä keski-ikäiseltä.

Elämää on vielä paljon edessä, ja siihen takuulla liittyy paljon edellä mainittuja ylä- ja alamäkiä, mutta odotan niitä innolla. Vanhentuminen on ollut 89,7% hyvä asia ja parhaat jutut vielä edessä, esim. vaimo, ensimmäiset lapset ja eläkepäivä matkustelu (!)

Kuolema itsessään ei jännitä tai pelota minua, kunhan kuoleminen ei olisi turhan kivulias tai pitkä. Tuokaan ei ole "pelko", lähinnä hidas kituminen vituttaisi.

Mä vasta täytin 17 vuotta, joten mä ajattelen että on parempi jättää ajatuksen vanhuudesta myöhempään ikään. Kyllä sitä vielä ehtii sit murehtia ja ettii niitä ryppyjä kasvoilta. Mieluummin nautin jokaisesta hetkestä, mutta varaudun myös tulevaisuuteen. Jokainen valintamme vie meitä eteenpäin. Eniten pelottaa, että kun olen "iso" niin oon päätyny jonnekin kaupan kassalle ja "viisi kandeksankymmentä, kiitos..." :| En tiedä mitä haluan tulevaisuudelta. En tiedä yhtään mitä teen lukion jälkeen.. Nykyään on niin paljon hyvin kuoluttautuneita ihmisiä niin kilpailu työpaikoista on kova. En tiedä pärjäänkö. :S

Mutta kuten sanoin: turha murehtia vielä. Ehtiihän sitä. Pyrin vain tekemään parhaani. Se joko riittää tai sitten ei.

Oli huvittavaa huomata etusivulla otsikko, 'Vanheminen'. Täytin tänään kaksikymmentä, ja montakohan kertaa jo olen saanut kuulla kysymyksen; "Miltäs nyt tuntuu?". Ei kai se vanheneminen miltään tunnu, ennen kuin pitkällä tähtäimellä. Toisin sanoen, päivä sinne tai tänne, niin olo ei ole mitenkään erikoisempi, mutta sitten kun miettii itseään kymmenen vuotta takaperin, tulee hassu tunne, vastahan minä täytin kymmenen.
Aina välillä tulee tilanteita joiden haluaisi kestävän kauan, joihin haluisi pysähtyä, ja ei kauaa kun se on jo ohi. Aika kuluu hurjaa vauhtia ja itse pitäisi pysyä perässä. Minulla on niin monta asiaa joita haluaisin ehtiä tekemään elämäni aikana. Kyllähän tässä vielä ehtii! Mutta entä jos ei ehdikkään?
..Olen aina ajatellut, että pitää elää päivä kerrallaan, ja yrittää nauttia elämästään. Itselläni on tapana ehkä hieman liikaakin elää 'päivä kerrallaan'. Jos joku kysyy mitä teen lauantaina. En minä tiedä, katson mitä lauantai tuo tullessaan.
En tiedä millainen olen kun olen 60-vuotias. Enkä haluaisikaan tietää. Huomistakin on vaikea ennustaa. Ensin pitäisi tietää miten loppupäivä on sujunut ja miltä itsestä tuntuu, ehkä huomenna olenkin saanut taas töitä ja vaikka voittanut lotossa, mistä sitä ikinä tietää...

Mutta kuten joku on joskus sanonut; Elämä on tässä ja nyt!

Onko elämällä järkeä? Merkitystä? Vain sen verran mitä me sille annamme.