Miten teidän mielestä kuoleman näkyy nykyaikana?

Tämä aihe putkahti mieleeni, kun näin kirjaimellisesti viimeisiä hetkiä elävän pienen, heiveröisen mummelin sängyssä. Kaikki hoidot oli jo lopetettu ja kaikki vain odottivat "sitä" hetkeä.

Romanttisesti "wanhaan hywään aikaan" kaikki oli paremmin, myös suhtautuminen kuolemaan, se oli osa elämää. Lapsia kuoli paljon ja yleensä ihmiset kuolivat kotisänkyynsä muiden eläessä siinä tapahtumassa mukana.

Jälleen kerran alustus on tarkoituksella jätetty hieman avoimeksi, jotta keskustelulle jäisi tilaa -seliseli.

Tiedän, että tämän olisi voinut pistää myös "Kuoleman jälkeen" -keskusteluun, mutta menköön nyt näin.

olen kokenut tälle vuodelle monen läheisen menetyksen. Mitä kuolemalle mahtaa? ei yksinkertaisesti mitään. se on raskasta tiedän. Mutta se pitä hyväksyä, mutta jos nyt voi näin sanoa, niin minusta on "parempi" että on aikaa totutella ajatukseen, jos ajatellaan vaikkapa, kuulet että joku sinulle todella tärkeä on joutunut sairaalaan, se on järkytys mutta kun kuulet mitä on tapahtunut ja vierii päiviä, viikkoja jopa kuukausia, mutta kun osaat pelätä pahinta silti toivoen ja odottaen hyvää, se kuolema ei tule niin äkillisenä. Jos minulle olisi yhtä äkkiä ilmotettu että joo hän on nyt kuollu. olisin luultavasti seonnu, vaikka eihän se sille ihmiselle joka niissä letkuissa ja koneissa joutuu kärsimään ole oikein vaan yhtä helvettiä (uskoisin) mutta itsekkäästi ajateltuna. Itse haluan kuolla nukkuen rauhallisesti pois, kukapa ei haluaisi? Kuka haluaisi viimeiset päivänsä viettää täysin koneiden armoilla? tuskin kukaan... Vaikka tämä vuosi on ollut raskas, ja on masentanu, mutta pitää ajatella, että meillä on elämä edessä, ja tuskin ne rakkaat ihmiset jotka luota lähtee, haluavat, että suremme emmekä tee mitään.. no mutta tässäpä oli minun ajatuksia tästä aiheesta.

P.S saattaa olla noita kirjotus virheitä kun aika väsyneenä vastasin :)

Kyllä keskusteluun voi silti ottaa osaa vaikka ei lähipiiristä olisi yksikään siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Kun mielestäni julkisessa sanassa pahemmin asiaa käsitellä. Mitä nyt on tänä syksynä ollut äärimmäisen hyvä mainoskampanja käynnissä.

Se missä kerrotaan kuinka joka toinen päivä vanhus tekee Suomessa itsemurhan ja koukkuna on, että huomenna on joka toinen päivä.

Sanoisimpa, että nykyään kuolemaa on kahta erilaista vai liekö jopa kolmea. On kuolemaa joka ei meinaa mitään, mutta sitä voidaan aiheuttaa yhtään ajattelematta (kiitos elokuvien, tv-sarjojen ja pelien.. kait). On kuolemaa joka tapahtuu jossain kaukaisuudessa telkkariuutisten välityksellä johon ihmiset suhtautuvat, että "ompas siellä asiat huonosti". Ja sitten on kait vielä olemassa sellainenkin kuolema joka murtaa ihmisen, eli läheisen menetys jota ei koskaan usko osuvan kohdalle, mutta pakostihan se jossain vaiheessa on edessä. Sitä vaan ei tahdo ajatella ennen kuin se tapahtuu.

Ehkäpä kuolema ei ole niin jokapäiväinen asia enää kun lääketiede pystyy jo tekemään niin paljon kaikkea elämän pidentämiseksi. Ja eipä nykyään enää olla niin läheisiä ympäristössä olevien ihmisten kanssa, niin se kuolema ei ole niin läheinen asia, kun ennen. Ehkä joku on "kuulema" kuollut jossain siinä lähiseudulla, mutta kukapa siitä jaksaisi välittää nykyään. Ennen kun joku lähiseudulta kuoli, niin lähes kaikki tunsi kuolleen ja tiesi mikä sen aiheutti. Sen takia kuolema oli paljon lähempänä ihmisen arkea, koska kyllä aina suuresta porukasta joku kuolee johonkin.

Läheisen ihmisen "kuihtumisen" seuraaminen on aina yhtä raskasta ja kun lopulta näkee hänet kuolleena iskee kuoleman olemus tajuntaan astetta rankemmin. Jäljellä on vain kuori, jonka sisältä tuntemasi ihminen on kadonnut.

Sieluun,jumalaan,kuoleman jälkeiseen elämään etc. en voi sanoa uskovani, mutta pakostakin tuli mietittyä ihmisyyden katoavaisuutta. Tosin kemiaahan se kaikki on:)

Kuolemaan suhtaudutaan nykyisin varsin kummallisesti. Juicen sanoin: Elämä on kuolemista. Kuolema on luonnollinen osa elämää. Kaikki sen kokevat jossain vaiheessa.

Hieno aihe Chan.

Kuolema ja sen tarkoitus kaikkineen on askarruttanut minua sen jälkeen, kun yksi minun parhaista kavereista kuoli keväällä 2001 moottoripyöräonnettomuudessa. Itselleni järkyttävän asiasta tekee se, että näin tämän kuolemaan johtaneen onnettomuuden sekä olin itse ensimmäisenä paikalla toteamassa tilanteen.

Lisää hämmennystä tuotti se, kun aiemmin samana päivänä olimme kiertäneet kaverini kanssa kaikki paikat joissa hän oli nuoruutensa vuosina aikaa viettänyt.

Kuolema on aina pelottanut minua, siis nimenomaan läheisen ihmisen kuolema. Isoisäni kuoli kun olin 10-vuotias, olin viettänyt lapsuuteni kaikki kesälomat ja vapaa-ajan isovanhempieni luona. Juuri tämä teki papan kuolemasta niin mielettömän raskaan, sitä on monta kertaa miettinyt miten kovasti häntä kaipaan ja miten paljon häneltä kerkesin maalaisihmisenä oppia. Kiitos siitä!

Mutta vastauksena kuoleman näkymiseen nykyaikana: Mielestäni nykyaikana kirjoitetaan lehdissä sekä tiedotetaan uutisissa ihmisten kuolemasta, ja tällä tarkoitan nimenomaan julkisuuden henkilöitä, tai seikkaperäisesti kadonneita ihmisiä. Väkisinkin tulee mieleen Venäläisen vakoojan murha mikä on ollut esillä viimepäivinä edelleenkin.

Mainiota Lime, tuota kuoleman kolmikenttää sietää miettiä muutaman hetken.

Onpas kyllä aika paha...

Kai se vähn niin menee ku Lime tuolla sano. Itse en ole joutunut kohtaamaan kuolemaa niin läheltä että se olisi murtanu minua. Olen saanut kutsun yksiin hautajaisiin, mutta jätin menemättä, koska minusta on tyhmää pitää kakkukestit hautajaisten jälkeen. Hautajaiset sinäänsä vielä menevät, mutta. Ajattelen että miksi sitä riemuita, että joku kuolee.

Toisaalta...

Sanotaan, että toisen tappio on toisen voitto. Jos asiaa ajatellaan kuoleman kannalta niin esimerkiksi lapsen kuolema on äidille tappio, mutta voi olla lapselle voitto sillä maailma ei välttämättä ole ihan reilu paikka kaikille.

Mutta taas toisaalta...

Minun mielestä elämäon lahja jonka saa. Elämä on kuin hyvin haurasta lasia. Jos sen laittaa pöydän reunalle ja joku tuuppaa pöytää on todennäköistä, että lasi kaatuu ja särkyy lattialle. Mutta ne jotka asettavat lasinsa keskelle pöytää selviävät todennäköisesti paremmin kuin ne joiden lasit ovat pöydän reunalla. Ehkä lisää filosofiaa seikkamalla voisin ajatella, että jokaisen ihmisen oma "lasi" on yhdellä ja samalla pöydällä! Isolla pöydällä sillä ihmisille on annettu tilaa liikkua "liikutella lasia pöydällä". Normaalisti tulisi pyrkiä asettamaan lasinsa mahdollisimman lähellä pöydän keskustaa, mutta jotkut asettavat lasinsa tietentahtoen pöydän reunalle leikkimään. Ja kun joku sitten täräyttää pöytää niin lasi tippuu. Kun taas ne lasit jotka ovat keskellä pöytää vain kaatuvat ja ne siitä sitten nostetaan pystyyn.

Nyt kun havahduin ajattelusta niin luulen ettei kukaan edes ymmärrä mitä tarkoitan mutta ei se mitään...

Itseltäni on tämän vuoden aikana kuollu 2 parhainta kaveria toinen kesällä alkoholin ja lääkeiden yhteisvaikutuksen takia ja toinen noin kk sitten huumeisiin siinä meinasi jo omakin henki lähtä useampaan kertaan viinalla ja lääkeillä ja huumeilla tai muuten mutta onneksi on olemassa sellaisia ismisiä jotka kuuntelee ja välittää ystävien ansiosta olen vielä täällä

Kuolema... nykyisin kovin yliarvostettu tapahtuma. Mediassa varsinkin. Jos julkkis/lööppeihin muuten joutunut kuolee, tykitetään sitä joka iltapäivä- ja roskalehden sivuilla ja sitten on näitä "myötätuntoisia" itkemässä niiden perään, vaikkeivat olleet koko ihmistä edes tunteneet. Kuolemasta on siis tehty julkkisten kohdalla koko kansan mediatapahtuma.

Jos joku muu tuntematon kuolee, josta et ole kuullut koskaan, ei se koske sinua millään tavalla. Saatat ehkä nähdä kuolinilmoituksen lehdessä ja jopa miettiä "mitäköhän tuollekin kävi" Koskettaa siis vain kyseisen uhrin lähipiiriä.

Sitten on tämä, jokaisen kohdalle joskus sattuva, läheisen kuolema. Siitäkin on tehty nykyään hirveän paha asia/spektaakkeli. Ihmisille on iskostettu mieleen, että kuollutta pitäisi surra. Kyllähän se surullista on, kun läheinen kuopataan, mutta turha siitä on isoa numeroa tehdä. Vanhuksille se kuolema on usein parempi vaihtoehto, kuin elää lääkkeiden ja letkujen varassa. Tapaturmassa kuolleille ei vain voi mitään, eikä se itkemällä parane. Kuolemaa pitäisi ennemmin juhlia muistelemalla kuollutta henkilöä. Enkä nyt tarkoita ettei tunteita saisi näyttää, mutta älkää ihmiset liioitelko asioita, kuolema on kuitenkin ihan normaali asia. Ennenmuinoin ei ollut mitään fancy-ass-lääkäreitä/lääkkeitä/leikkauksia, joten kuolemakin oli paljon hyväksytympi asia, kuin mitä se nykyään on.

Itseä ainakin auttoi, kun mietti henkilön kanssa vietettyjä hyviä hetkiä ja oli niistä kiitollinen. Tottakai aluksi oli surullinen olo, mutta tajusin ettei se suremalla parane.

Kuolema.

Miulla itelläni on nyt se tilanne kun eilen jouduin katsomaan kun rakas kissani lähti kissojen vihreille niityille. Olo on raskas ja itkusta ei tule loppua. Oli inhottava nähdä miten kissani oli eilen siinä lääkärinpöydällä niin heiveröisen näköinen ja kun sain tietää ettei mitään enää ole tehtävissä.

Ja niille jotka sanoo et se oli vaan kissa...Niin olkaa oikeesti vaiti. Minulle tämä pikkis sattui olemaan kuin perheenjäsen. Kaikki sanoikin, että se oli kuin lapsi minulle.

Kuolema satuttaa. Muistot vyöryy mielessä ja ajatus on sumea. Kaikki pienet asiat kodissamme muistuttaa tästä otuksesta. Ja mielessä pyörii vain se näky, kuinka viimeinen uni alkoi. Kuinka annoin pikkikselle minun tuoksuisen tyynyliinan allensa johon hän rauhoittui ja viimein nukahti.

Mutta se on totta ettei ihmisen ja eläimen kuolemaa voi vertailla en sitä teekkään. Minä olen joutunut kokemaan menetyksiä.

Rakas isäpuoleni kuristettiin. Ei se ole kaunis tapa mennä pois. Se oli raskas hetki. Se loputtomuus iskeytyy silmille kun tietää ettei tämä henkilö tule enää takaisin. Ei sitä ensin tajua eikä osaa käsittää. Aina odottaa sitä jälleen näkemistä.

Minä itse pelkään kuolemaa. Kuolema kaikissa muodoissa tekee pahaa. Näki sitten tv:stä tai sitten joku läheinen lähtee.
Se on totta se miten tv vääristää oikeastaan kaiken. Näkee sodanuhrit ja heidän hädän. Se hätä on tehty tunteettomaksi. Kuolinuhrit kerrotaan kuin suurimmatkin vaalitulokset.

Koskettaako teitä uutiset maailmalta?

Anteeksi jos kirjoitusasuni on epäselvää. Ajatukset ei vain pysy tällä hetkellä kasassa...

Sodassa kuolee tasapuolisesti sekä urheilijoita, että meitä tavallisiä läskejä, pelkuireita ja väärässä olevia. Ei tappamisen taito ole millään tavalla urheilullisuudesta kiinni. Ihminen voi olla kova ja vahva, vaikkei olisikaan urheilija...

Ilmeisesti olet käsittänyt intin väärin :D Kuten varmaan siellä ollessa huomasit, ei kaikki napannut juosta, vaan etsittiin mahd. monia keinoja luistaa asioista. Itse esim. kuuluin kaikessa muussa, paitsi voimalajeissa, porukan huonoimpiin. Silti olin joukkoeen virallinen tarkka-ampuja, vaikkein siis mitään mailapelejä ikinä ole harrastanut. Tappaminen on loppujen lopuksi taitolaji, ei urheilulaji.

jp0 muokkasi viestiä 12:58 13.12.2006
Ja tää keskustelu menee kyllä ihan off-topic :D

Häyhän Simppa on legenda :)

Varmasti jokainen voisi olla jossain parempi, jos urheilisi. Mutta oikeassa olet, sotahullut voisivat kehittää itselleen jotain uusia harrastuksia, ennemmin kuin pommittaa siviilejä ja käydä ikuista sotaansa milloin mitäkin vastaan.

Mä kaipaan niin paljon sitä no jos voi sanoo niin rakkainta jonka menetin. Pappa=ukki oli mulle kuin oma isä, enkä kykene tänäkään päivänä käsittämään etten häntä näe, ainakaan tässä elämässä. Vaikka siis silleen tajuan sen, mut jos tulee jostain jutusta Pappa mieleen niin sit muistaa että en nää enää Häntä. Ajatuskin saa minut itkemään, kaikki muistot tuntuu hyviltä mitä meillä on ollut, ja en tiedä miten tulen pärjäämään ilman häntä. Mutta pitää vain ajatella että hyvät muistot pysyy aina <3

Liian hieno aihe, en osaa oikein puhua tästä !

Musta tuntuu että Suomessa ihmiset pitää kuolemaa jotenkin aika kaukaisena. Isolla osalla kaikki Irakin pommi-iskut ja Aasian tsunamit ei herätä minkäänlaista myötätuntoa / surua - paitsi jos siellä on sattunut kuolemaan joku tuttu.

Suomessa muutenkaan ei lapset kamalasti välitä hoitaa vanhempiaan kotona, vaan heidät jossain vaiheessa työnnetään johonkin laitoshoitoon, pumpataan täyteen lääkkeitä ja annetaan olla virikkeettömässä ei-kodintuntuisessa ympäristössä viimeiset elinvuotensa.

Kuolemasta on tehty niin etäinen asia. Se tapahtuu useimmiten sairaaloissa / vanhainkodeissa ja muissa sellaisissa paikoissa mitkä ei ole ns. "lähellä ihmistä".

Oon kans huomannut, että moni vanha ihminen ei halua sanoa "kuolema" vaan pitää käyttää jotain muita ilmaisuja: potkaista tyhjää, heittää veivinsä yms. Varmaan jossain vaiheessa rupeaa pelottaamaan kun huomaa että aika alkaa olla kortilla.

Itse olen ollut vanhainkodissa töissä, jossa oli pelkkiä vuodepotilaita, osa todella huonokuntoisia eikä enää edes mukana tässä päivässä, siellä sitten tapasin vanhuksia jotka juttelivat ihan avoimesti kuolemasta, osa pelkäsi ja osa ei, osa piti kuolemaa hyvinkin normaalina asiana, toiset taasen eivät enää edes ymmärtäneet koko asiaa. Ainoa pelko mitä he kokivat oli yksinään oleminen kuoleman "hetkellä" ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi.

Olin erään vanhuksen kanssa hänen kuolin hetkellään, tämä vanhus oli ihan järjissään, mutta muuten tosi huonokuntoinen niin huonokuntoinen, että sanoi jo itse tajutessa tilanteensa että "nyt taitaa tämä pappa lähtä", siinä sitten minä ja toinen hoitaja piti häntä kädestä kiinni, jotta hän tuntisi olonsa turvalliseksi, en ole koskaan ennen nähnyt niin kiitollista ilmettä kuin sillä papalla oli, se oli mielästäni kaunista ja tulen muistamaan sen varmaan aina.
Itse pelkäsin joskus kuolemaa enää en pelkää niinkään, huomasin siitä papasta että ei ole mitään pelättävää, kuolema on todellakin normaalia ja se tulee joskus eteen väistämättä.

Ja täytyy vielä kirjoittaa, että ymmärrän hyvin vanhusten lapsia jotka laittavat oman äitinsä tai isänsä vanhainkotiin, jotkut vanhukset ovat nimittäin todella hankalia hoitaa kotona yksikseen, se ei ole helppoa.
Ihmisillä tai ainakin joillakin ihmisillä on myös jännä käsitys siitä, että vanhukset muka "pumpataan lääkkeitä täyteen", voin kertoa että ei pumpata heille annetaan vain tarvittavat lääkkeet sairauksiin/ kipuihin mitä heillä ehkä on, eikä niitä pakoteta ottamaan, esim. jos vanhus ei sillä hetkellä halua lääkkeitään niitä ei sillon väkisin työnnetä kurkusta alas.
Sitä en voi väittää että se olisi "kodin tuntuinen paikka" vanhuksille, ei tietenkään ole, ainahan omakoti on omakoti ja se elää heidän muistoissaan, mutta viihtyisää siitä vanhainkodista ainakin yritetään tehdä ja meillä ainakin oli vanhuksille viriketoimintaa jopa niille jotka eivät ihan niin enään ymmärtäneetkään tästä maailmasta mitään, mutta tuokin on niin paljon vanhainkodeista kiinni, että miten siellä toimitaan.

Tämä kyllä nyt poikkesi vähän aiheesta, anteeksi siitä.

No sodassa ei kyllä voita kukaan, joku vaan häviää vähemmän.

Niin tohon vaan halusin heittää, että eikös näitä tapauksia nimenomaan tapahdu Suomessa? "Mies tappaa kännipäissään kirveellä perheensä, ja lopulta itsensä, osta uusin alibi!"


Mut niin kuolemasta ei kauheasti ole kokemuksia, tai ei ole vielä kukaan ihan lähimmästä lähipiiristä kuollut. Mutta onhan noita jo koettu... Itse en ole vielä kuollut kylläkään. Vaikea ajatella ryhtyvänsä pelkäämään kuolemaa.. Tulee se kumminkin. Vaikka luultavasti, sitten kun todella joutuu kohtaamaan oman kuolemansa, vanhenemisen tai jonkun muun kokemuksen myötä, voi muuttua ääni kellossa, mutta tällä hetkellä enemmän huolettaa ne ihmiset, jotka jää tänne pallolle tyhjä aukko elämässään. Kuolluthan ei jää asioista murehtimaan, kuollut pääsee pois täältä. Omaiset jää suremaan menetystään joksikin aikaa ja lopulta jatkavat elämäänsä.

Sille, joka lähtee on tiedossa vaan hyvin mielenkiintoinen kokemus: totuus paljastuu yötä päivää vaivaavaan kysymykseen, mitä jälkeen kuoleman? tai pääsee näkemään oman elämänsä päänsisäisellä filmillä..

Omaa kuolemaa en ole oikeastaan koskaan jaksanut pelätä, muiden kylläkin, mutta se johtuu enemmänkin siitä tunteesta ettei toista tule enää näkemään.
Pienestä pitäen sanottu että täytyy elää oma elämä ensiksi ja antaa kuoleman sitten tulla kun on tullakseen, ettei se elämä siihen murehtimiseen jää.

Aika paljon tääl on ollu keskustelua. En jaksanu lukee ihan kaikkea (pahoittelut siitä) joten voi olla, että toistan samoja asioita kuin muut.

Mutta omat kokemukset:
Äidinisäni kuoli ollessani 9v. Olin sen verran pieni, etten tajunnut sitä kunnolla. Mutta muistan vieläkin ku oltiin mummin ja äidin kaa "hyvästelemässä". Vaari makas valkoisena ja levollisena sängyllä, äiti ja mummi itki naamat punaisina. Isä ja pikkuveli oli ulkona heittelemässä frisbeetä.

15-vuotiaana kuoli sitten toinen vaarini. Äiti soitti eräs pv ollessani ulkona et "Tää ei ehkä kosketa sua, mut sun vaari kuoli eilen.." Tottakai se kosketti, vaikka viimeksi olin nähny hänet 6-vuotiaana. Vaikka vaari asui parin kilometrin päässä meidän kodista. Jotenkin se erakoitui mummin kuoleman jälkeen (olin joku 2v. hänen kuolessa)

Olen katkera siitä, että toinen vaarini kuoli ollessani niin pieni. Eikä saanut tutustua minuun kunnolla, ei nähdä miten kasvan. Ja taas toinen vaari ei ollut kiinnostunut lapsistaan tai lapsenlapsistaan ollenkaan.. :/

Ja lisäksi tuttuni kuoli viime kesänä. Moottoripyörä onnettomuudessa.. Vasta 17-vuotias :s On se hurjaa kun koska tahansa voi olla lähdön paikka.. Noin läheinen esimerkki muistutti siitä miten hauras tämä elämä on..

Meni kai vähän offtopic.. Nyt itse tohon asiaan:
Mun mielestä kuolemaan suhtaudutaan liian kepeästi. Just noita pelejä kun on.. :s Kuolema ei sais olla leikki. Järkytyin ku Paha Maa-leffassa pikkupoika leikki ukkeleilla "TAPA! TAPA!" :s Elämä on liian lyhyt aika muutenkin.. Elämää ei ole tehty hukkaan heitettäväksi. Pelit vääristävät tätä kuvaa. Parhaimmat pelit ovat juuri ne missä on väkivaltaa yms. :/ Kamalaa. Pikkuveli on mainio esimerkki siitä miten pelit vaikuttavat ihmiseen. Se testailee kaiken maailman smack down liikkeitä muhun. Mikä ei tosiaan ole kivaa. Se sattuu. :s Eilenkin yritin selittää sille, ettei koskaan saisi lyödä tyttöjä tai päähän. Mut eihän se mitään usko.. Mätkii vaan..


Kuolemaan suhtaudutaan melko heppoisesti.. Hautajaiset ja se on siinä. Tottakai se sattuu läheisiin, mutta kuolemasta ei sinäänsä puhuta. Vähän vaikuttaisi siltä, että suomalaiset yrittävät olla näyttämättä tunteitaan. Että tunteiden näyttäminen on heikkous. (Kamalaa yleistämistä..)


Näin on..


Meni kyl vähän puolin ja toisin ohi aiheen, mutta ei voi mitään :D

Tuosta voisi tehdä uuden aiheen, ehdotan sille nimeksi "Vastuu".

Näin on. Tässä peräänkuulutankin vanhempien vastuuta.

kyllähän tuota asiaa on miettiny ja käänelly/väännelly.. ja siihen tulokseen olen tullu että ei siihen mitenkään paniikinomaisesti kannata suhtautua, meidän aika tällä pallolla on kuitenkin pidemmänpäälle hyvin lyhyt joten jokasesta päivästä kannattaa nauttii niin kauan kun täällä ollaa... asia on alkanu aueta vasta, kun yksi hyvä ystävä ja pari tuttua lähtenyt aivan liian nuorena.. kaikkien aika tulee kun on tullakseen..

ja nykypäivänä mielestäni kuolemaan suhtautuu liian moni hyvin kevyesti kuten;"vittu mä oon turha ihminen, ei kukaan välitä jne. jne. ja sitte leikitään voiveitsellä muutaman bissen/siiderin jälkeen" kuolemaa käytetään mielestäni nykyään aivan liikaa huomion/säälin hakemiseen.. se on huono juttu se.. tänäpäivänä joillekkin kuolema on suuri pelko, jotku leikkii sillä asialla ja jotku vaan on ja nauttii kun se viä on mahollista..

Totta tuo, että nykyään kotikoneissa on niin paljon potkua, että pelit ovat miltei realistisia. Mutta jos väkivaltaan puutun, niin väkivalta on aina ollut suurta viihdettä ja melko iso bisneskin. Ehkäpä vähän vanha juttu, mutta roomalaiset ovat ehkäpä osuvin esimerkki tästä. Gladiaattoritappelut olivat silloista viihdettä, niinkuin nykyään on pelit ja leffat. Mutta... Pienille lapsille ei todellakaan ole kauhean hyväksi pelata kauheeta gore-mättöä 6 tuntia päivässä. Kun taas vanhemmat (15v.< ) osaavat paremmin erottaa toden ja tarun erot. Tässäkin poikkeuksia.

Jos siitä kuolemasta... :D Olen nuori, en ole kauheasti pohtinut omakohtaisesti kuolemaa, mutta vaikka se saattaa tulla vastaan monien vuosien päästä niin ei siltikään voi tietää mitä vastaan tulee. Eipä sitä tiedä koska joku avohoitopotilas tulee kadulla vastaan ja pamauttaa aivot katuun. Jokaisen pitäisi yrittää elää tässä päivässä, eikä murehtia tulevaa liiaksi.

Valitettavasti tämä pitää paikkaansa. Hiljaiseksi vetää.

On taas saanut hieman eri näkökulmaa kuolemaan, kun on seurannut n. 20-v. ihmisten kamppailua syöpää vastaan. Osa paranee, osa ei.

Vielä mitään hirveän jäsenneltyä mietettä ei ole muodostunut. Siinä vaan tuppaa hiljentymään.

Siinä kun näkee vanhuksen riutuvan pois, on jotain rauhoittavalla tavalla surullista, henkilö lähtee, mutta elettyään kuitenkin. Sitten kun kyseessä on minua nuorempi henkilö riutuu, niin tuntuu se vaan jotenkin niin nurinkuriselta.

Tosiaan kuolema on lähes aina kaikille vieras asia ja se tulee ns.yllättäen vaikka asiasta olisikin tietoinen, varsinkaan läheisen kuolemaan ei koskaan osaa varautua hyvin. Jo joku läheisen sairaus pistää ajattelemaan elämää toisella tavalla..mä olen senkin huomannu et jotkut pääsee täältä pois ilman kipuja ja toiset taas joutuu kärsimään vuosiakin. Onko se sitten oikein et toisilla on "kohtalo" kärsiä kipuja pitkän aikaa? Eikö kaikkien pitäis päästä nopeasti pois, niin ettei tarvitsisi tuntea kipua ja kärsiä? Toisaalta, osa sairauksista on itse aiheutettuja, mutte kukapa sitä ajattelee siinä vaiheessa kun tekee jotain mistä voi tulla sairaaksi..? En minä ainakaan, ja toisaalta, jokaisenhan pitäisi elää jokainen päivä niinkuin se olisi viimeinen...

Sori, kun poikkesinkin vähän aiheesta...mutta..siinä vähän omia ajatuksiani kuitenkin...kiva jos jaksoit lukea loppuun asti...

miekinvaan muokkasi viestiä 22:36 03.04.2007


Hieman lisäystä tuohon vanhusten kuolemaan, se on totta että nykyään ei arvosteta ihmistä tarpeeksi, kun kuolema "odottaa", tiedän ihmisen joka oli saattohoidossa vuosi sitten, lääkäri oli sanonnut kuoleman jo varmaksi, oli vain ajan kysymys koska tämä tapahtuisi. Tänä päivänä vielä kyseinen ihminen elää, hänelle oli jo annettu ns.kaunis kuolema. Mutta kuin jostain taikaiskusta hän nousi sängystään ja päätti ettei hän vielä kuole, se oli mielestäni eräänlainen ihme, jos niin voi sanoa...