veneficus

Mietitäänpä teoriaa joka olen pyörinyt päässäni viimeaikoina. Oletetaan että universumi on "saanut alkunsa" niin sanotussa alkuräjähdyksessä. Materia on sinkoutunut eri suuntiin liikkuen erinäisten tunnettujen ja tuntemattomien luonnonlakien mukaan, muodostaen galaxeja, planeettoja, elämääkin. Biljooninen vuosien kuluttua tämä kyseinen universumi joidenkin teorioiden mukaan lakkaa laajenemasta, alkaa supistua ja lopulta romahtaa itseensä. Entäpä jos tämän jälkeen kaikki tämä materia sinkoaa uuden alkuräjähdyksen mukana jälleen eri suuntiin, muodostuen... täysin samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Tämä tarkottaisi sitä, että jälkeen biljoonien ja biljoonien vuosien, ajanjaksojen joita meidän alkeellinen mielemme ei pysty edes alkaa käsittämään kunnollisesti, tulee universumi olemaan täysin samassa tilassa kuin missä se on nytkin. Ja tämä sykli toistuisi muodostaen oman universumimme tasaisen, ikuisen sydämensykkeen.

Hyvää yötä, nukkukaa hyvin.

Nyt se on täällä jälleen. Syksy. Iloisia värejä. Turruttavaa kylmyyttä. Halloween. Yöpakkaset. Sade. Kirkasvalohoitoja ja pitkiä kalsareita. Melankolian ylistysmarssi jota lauletaan vanhasta tottumuksesta hieman nuotin vierestä.

On jo suorastaan klisee kertoa syksyn saapuessa toiveistaan lähteä jonnekin valoisaan ja lämpimään. Sitten kiedotaan kaulahuivi tiukempaan ja lohduttaudutaan hetki hunajateellä ennen kuin jatketaan voimattoman sadattelun siivittämää arkea.

Univajeen ja lievän krapulan yhdistelmä on syksyn manifestaatio psyykessä.