4.toukokuuta-06
Rikoin lapsuudesta asti minulle hyvin rakkaan peilin,heittämällä sen seinään piriraivoissani,sen tuijottaessa minua takaisin.
Ennen peilin hajoamista,kaduin jo,että käteni oli päästänyt siitä irti. Peili oli minulle hyvin rakas,aina katsoessani siihen se jaksoi hymyillä takas.
Nyt tuijotan lattialla olevia satoja sirpaleita,enkä tunne mitään. On täysin hiljaista,kuulen vain hiljaisuuden ja sirpaleiden itkevän sekä kuiskaavan minulle:
"Minä olin,niin kuin sinä ennen,pian sinä olet,niin kuin minä nyt."
Aika pysähtyy.....
Z.eta
Arvostella saa alapuolelle,kiitos...:)
