Z.eta

Never free,never me..... Its unforgiven....
Jatketaan harjoituksia ja puntaroidasn vaihtoehdot seurauksineen ennen päätösten tekoa....
Hard,and fucking crazy..... Painajainen josta ei voi herätä,jota ei siedä,sillä siitä ei voi enää mitenkään selvitä.. Painajainen,johon herään painajaisesta aina uudelleen ja uudelleen..... Syitä ja seurauksia....

Oli hankalaa valita tähän tekstiin mieliala.... Mieliala meinaa on aikamoinen tällä kin hetkellä ja tunnetilat menevät laidasta laitaan ja epätietoisuus, pelko etenkin raastavat ja lopulta lamauttavat paikoilleen,siten,että ymmärrän kaiken täysin ja täydellisen kirkkaasti,mutta en kykene fyysisesti lamaantumiseltani tekemään saati puhumaankaan yhtään mitään.

Yllä oleva oli aika päivänselvä aloitus lause,sillä tällä hetkellä ensisijainen tunne kaikesta huolimatta on kiitollisuus.
Kiitollisuus siitä,että elän ja tunnen,olen paikalla ja läsnä kin sekä turvassa kaikelta pahalta,paitsi painajaisiltani sekä ex miseystävältäni.
Rakastunut on ehdottomasti myös kärki mielialoihini tällä hetkellä kuuluva asia-tunnetila. :)
Kyllä,joo olen vasta rakastunut. <3 <3 Ihanaa,ihanaa,nautinnollista ja selittämätöntä yhteyttä sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta,puhumattakaan rakastettuna olosta ja oman rakkauteni antamisen ilosta,onnesta.
Silti enemmän,kuin harmittaa se,että menneisyyteni varjot varjostavat vielä pakostakin uuteen suhteeseeni negatiivisuutta ja etenkin vaarantaa onneni. Se on se,jota en suostu hyväksymään ollenkaan.
En pysty ymmärtämään teenkö oikein vaiko väärin pitäessäni tai no antaessani läheisteni olla lähelläni tällä hetkellä......????!! Olenko itsekäs vaiko en?
Tiedostan ehdottomasti sen,että jokainen läheinen lähelläni tällä hetkellä on valitettavasti hetkellisesti vaarassa,sillä heidät "lasketaan" tässä tilanteessa ns.heikoiksi kohdikseni.
Olisi kadotettava ja laitettava varmaan piiloon itsepäisesti lähelläni edelleen olevat ihmiset.
On heikot kohdat,mutta silloin,kun sellaisia ei ns.vastustajallasi ole,niin tilanne hankaloituu huomattavasti vaikeammaksi,kun käytännössä käyt sotaa,mutta ilman minkäänlaista asetta.
Vastassani olevalla tapauksella,kun ei ihan terve mieli ole.....
.Luokittelu on tyly: Manipuloija,narsisti,sadisti,psykopaatti,sosiopaatti sekä erittäin vaaralliseksi luokiteltu tapaus-ihminen (kö?)
Tiedän,tiedän kyllä,että joo ei se omakaan mieleni täysin terve ja erinomainen ole,mutta huolissani olisin,mikäli kaikki olisi ns.normaalisti ja tunnetilani täydellisessä balanssissa.
Silti noin sairas ei minunkaan mieleni ole,mutta sen verran tunne ihminen,koska olen,niin kaiken jälkeen kuitenkin sorruin suhteeseen,joka oli pelkkää satua,tarinoita,omistushalua,nujertamista,nöyryyttämistä lähinnä psykologista sodankäyntiä ja fyysistä väkivallan sietoa vuosia osaltani.
Uskoin satuihin ja toivoin, niin paljon,että rakkaus voittaisi kaiken. En tosin osannut tulla ajatelleeksi,että siihen vaadittaisiin vähintäänkin se molempien osapuolten rakkaus,ei vain toisen. Rakkauteni yksin ei siis riittänytkään,vaikka en silloin sitä itse tiennytkään.
Nyt tiedän. Olen vapaa osasta kahleitani,mutta edelleen osalla kahlittu.
En vain halua hyväksyä,että tulisi vain istua ja odottaa,kun liikkeelle on lähtenyt täysin mieleltään viallinen ja vaarallinen kostonsa kanssa minua etsivä ihminen-ex miesystäväni (v.15-20).
Tilanne on tulen arka ja räjähdys herkkä ja käytössä tulee olemaan vielä psyykausyrityksiä, väsytys taktiikan käyttämistä sekä jopa EHKÄ takaa päin käytettyä fyysistä väkivaltaa kin saattaa olla luvassa,kun tulee aika jolloin olaan kasvokkain ja tietenkin kaksin. Se saa ihoni kananlihalle ja aistini valpastumaan.
Pelko läheisteni puolesta on suurempi,kuin itseni. En minä pelkää fyysistä väkivaltaa tältä tapaukselta ainakaan,vaikka tiedän hänen kykenevän tappamaan.. Johtunee siitäkin,että olen sen väkivallan kohteena jo 18kertaa ollut ja jokaisena kertana sen todellakin tuntenut itsessäni.
Jaaaa,ehkä johtuu hiukan siitäkin,että minulle ei ole kehittynyt lapsena sitä yhtä tärkeimmistä vaistoista.
En osaa pelätä,kuten kuuluisi,sillä äitini käytti väkivaltaa minuun 3vuotiaasta asti,josta eteepäin muistikuvani ja muistot lapsuudestani ovat alkaneet "tallentumaan kovalevylle" aivoihini.

Pakko myöntää,että ilman äitini sairasta väkivallankäyttöä en olisi edes näin tälläisenä rikottuna,haavoittuneena, häilyvänä hiilloksena säilynyt tästä tilanteesta-tästä hetkestä. Mun elämästä hengissä ja jotenkin järjissäni. Kiitos siitä hänelle,mutta koskaan en tule sitä hänelle kertomaan.
Tämä lapsuudestani ja silleen.

Jumalauta kyse on mun elämästä,jota en vain tunne saavani pois sieltä,minne sitä en todellakaan halua jakaa,antaa ollenkaan.
Haluaisin vain olla rakkaani kainalossa rauhassa,rauhassa myös mieleltäni.

Pää,kun aloittaa sen paskan syöttämisensä,niin siinä sitten tuleekin kaikkea,kaikille ja kerrakseen kanssa jokusen tovin,tuokion,hetken ehkä pidemmänkin ajan.... Riippuu monesta,etenkin minusta ja asenteesta,voimavaroista,maltuillisuudesta ja luottamuksestani toiseen ihmiseen. Rakastettuuni. En tahallani tosiaan mennyt ja rakastunut tälläisen tilanteen vallitessa ja ollessa kaoottisesti vapaana ja valloillaan. Tunteiden sekamelska ja kaikki haavoittuneisuus,aitouteni alastomimmillaan. Jälleen nuda veritas-alaston totuus.

Rakkaus,kun nyt kuitenkaaan ei katso aikaa saati paikaa,koska se kohdalle ilmaantuu.
Tunteet ovat oikeita,mutta pelkoni ja epävarmuus ja epätietoisuus varjostavat onneani ja sieluni ei kykene toistaiseksi lepäämään,kuten kuuluisi. Levoton sielu.....,niinhän mumminikin minulle sanoi ihan pienestä asti; Martina sinä olet kyllä aina sellainen iki liikkuja ja levoton sielu.

Levoton sielu,rikottu mieli ja yritys täysillä täydelliseen tuhoamiseeni jatkuvana,edelleenkin osittain tosin vain,niin en suostu siltikään ymmärtämään,hyväksymään,sopeutumaan,sietämään tai antamaan myöskään sodan,johon en halunnut edes osallistua jatkua kovin kauaa enää.
Jokainen hetki on vaikeampaa näin ja on väärin,että rakkauteni kohde ja oma rakkauteni häntä kohtaan kärsivät menneisyyteni painajaisesta.

Näin tapahtuu vain ,koska ulkona vapaana liikkuu ihmisiä enemmänkin,kuin vain ex mieheni,jotka hekin ovat myös omastakin mielestään vaaraksi,niin itselleen,kuin toisille ihmisillekkin.

Itselläni on lapsia,joten alkuun tulen miettineeksi heti,että kuinka lapseni ja muiden lapset voivat turvallisesti liikkua, kun ei aikuisetkaan siihen pysty,sillä vapaana liikkuu katkeroituneita ja mistään tai kenestäkään piittaamattomia,arvaamattomia ja vaarallisia tapauksia.
On vaikeaa hyväksyä,että elämme hyvinvointivaltiossa,jossa sairaanhoito ja lääkärit sekä lääketiede ovat yksi suurimmista ylpeyden aiheistamme. Miten voisin olla tällä hetkellä ylpeänä hyvinvointivaltiossa,jossa satun asumaan ja elämään,niin mistään,mikä valtion toimiin ja maani toimintamalliin on iskostettu ja loput maton alle piilotettu.?.???

EN VAIN HYVÄKSY,ETTÄ KAIKKI VÄHÄÄKÄÄN SUUREMMMAT JA VAKAVAMMAT ASIAT LAKAISTAAN PIILOON MATON ALLE JA ANNETAAN KUVA ,JOKA ON LÄPIKOTAISIN TÄYSIN HARHAANJOHTAVA JA VALHEELLINEN,HYVINVOINTIVALTIOSTAMME.
Totean siis koko roskan täydelliseksi paska puheeksi ja hyvinkin yllättävän hyvävointisena,mutta en tosin tämän valtion toimesta saati ansiosta vaan juurikin sen,jota maassamme ei hyväksytä tai ehkä edes sallita keinona,missään ja minkään tilanteen vallitessa tai ollessa olemassa..

Tähän on varmaan hyvä päättää tämä tarina tältä erää.... Luulen,että jatkoa on luvassa.Sitä on jo tulossa,mutta millaisena,niin sen näyttää huominen ja tiedän olevani jokaisen huomisen jälkeen vahvempi ja rauhallisempi sekä rakastavani rakastani aina nyt tänään ,mutta silti vähemmän,kuin huomenna. <3 <3
Lähden rakkaani syliin. Maailmani pyhimpään ja rauhoittavimpaan paikkaan.
Kiitos ja niiaus! Hienoa näin lähes 7v tauon jälkeen olla taas blogini kimpussa.. :o
Marrtina

Huomenna tulee jo 10kk siitä,kun Vanessa vietiin meiltä pois. Vanessa täyttää pian 3vuotta,miten paljon pienokainen on kärsinytkään jo lyhyen elämänsä aikana. Viimeisten 10kk aikana Vanttu on joutunut tuntemaan hätää,turvattomuutta,ihmetystä,pelkoa,surua ja pienen pieniä sydäntä raastavia kyyneliä poskillaan,liian varhain,liian paljon.
Ottaisin kaiken sen ikävän,surun ja pahan olon itselleni,mikäli se vain olisi mahdollista. Luuleekohan Vanessa meidän hylänneen hänet? Voiko lapsi uskoa todella niin? En halua uskoa sitä. Ennen Vantun pois vientiä saatoin huutaa turhasta,käyttäytyä,kuin idiootti,täysin törkeästi ja väärin. Toivon,että lapseni ei ole edes ajatellut joutuneensa lähtemään kotoolta kiukuttelun,tottelemattomuuden tai lattialle pissaamisen tai muun normaalin asian vuoksi,sillä nuo asiat ovat osa lapsen kasvua ja kehitystä. Ainoa,kenessä oli vikaa ja joka toimi sekä teki väärin olin minä.
Ikävä..
Miltä se tuntuukaan,kun lapsi nukahtaa syliin,tuhisee yön kainalossa ja hereillä ollessaan saa jälleen hassutteluillaan nauramaan? Alan hiljalleen unohtamaan tuon kaiken,vaikka yritän taistella sitä vastaan,pitää niistä muistoista kynsin hampain kiinni,yritän tuntea epätoivoisesti taas sen kaiken mielessäni.
Toivon,että lapseni ei ajattelisi minua samoin,kuin minä ajattelen häntä jokapäivä. En halua,että lapseni kokee tätä samaa tuskaa,jonka meistä ainoastaan minä olen aiheuttanut,ansainnut. Välillä tuntuu,kuin kyyneleet eivät enää "kulkisi perässäni"päivästä toiseen.Tuntuu,kuin ne odottaisivat minua jo valmiina huomisessa. Toivottavasti Vanesssalla on helpompaa.
Mikään ei auta nyt,mikään ei lohduta tällä hetkellä,mikään ei merkitse,siten miten kuuluisi merkitä.
Tuntuu,kuin paha olo painaisi kasvoni maata vasten.Huudan,vaikka kukaan ei kuule, huudan,vaikka se onkin turhaa. Huudan,potkin,hakkaan,kiroan,raivoan,huudan,HUUDAN,HUUDAN,kunnes huuto vaihtuu lohduttomaksi itkuksi. Itken,kunnes itku lopulta vaimenee nyyhkytykseksi,hiljalleen nyyhkytyskin hiljenee hetkellisesti täydelliseksi hiljaisuudeksi. Lukemattomat äänettömät kyyneleet,jotka tulvivat ulos eivät pidä ääntä. Yö vaihtuu jo taas aamuun.On hiljaista,aivan liian hiljaista....
Itkeeköhän Vanessakin? Kunpa voisin itkun tullessa pyyhkiä pikkuiseni kyyneleet,lohduttaa,puristaa tiukasti syliini ja sanoa:Ei mitään hätää kulta,ei ole mitään pelättävää. Äiti on tässä,äiti on tässä ssshh...sssshhh.....Äiti on tässä,ei ole hätää. Kaikki järjestyy kulta pieni,kyllä kaikki järjestyy,lupaan sen. Lupaan sen.
Huomenna tulee jo 10kk siitä,kun Vanessa vietiin meiltä pois. Vanessa täyttää pian 3vuotta,miten paljon pienokainen on kärsinytkään jo lyhyen elämänsä aikana. Viimeisten 10kk aikana Vanttu on joutunut tuntemaan hätää,turvattomuutta,ihmetystä,pelkoa,surua ja pienen pieniä sydäntä raastavia kyyneliä poskillaan,liian varhain,liian paljon.
Ottaisin kaiken sen ikävän,surun ja pahan olon itselleni,mikäli se vain olisi mahdollista. Luuleekohan Vanessa meidän hylänneen hänet? Voiko lapsi uskoa todella niin? En halua uskoa sitä. Ennen Vantun pois vientiä saatoin huutaa turhasta,käyttäytyä,kuin idiootti,täysin törkeästi ja väärin. Toivon,että lapseni ei ole edes ajatellut joutuneensa lähtemään kotoolta kiukuttelun,tottelemattomuuden tai lattialle pissaamisen tai muun normaalin asian vuoksi,sillä nuo asiat ovat osa lapsen kasvua ja kehitystä. Ainoa,kenessä oli vikaa ja joka toimi sekä teki väärin olin minä.
Ikävä..
Miltä se tuntuukaan,kun lapsi nukahtaa syliin,tuhisee yön kainalossa ja hereillä ollessaan saa jälleen hassutteluillaan nauramaan? Alan hiljalleen unohtamaan tuon kaiken,vaikka yritän taistella sitä vastaan,pitää niistä muistoista kynsin hampain kiinni,yritän tuntea epätoivoisesti taas sen kaiken mielessäni.
Toivon,että lapseni ei ajattelisi minua samoin,kuin minä ajattelen häntä jokapäivä. En halua,että lapseni kokee tätä samaa tuskaa,jonka meistä ainoastaan minä olen aiheuttanut,ansainnut. Välillä tuntuu,kuin kyyneleet eivät enää "kulkisi perässäni"päivästä toiseen.Tuntuu,kuin ne odottaisivat minua jo valmiina huomisessa. Toivottavasti Vanesssalla on helpompaa.
Mikään ei auta nyt,mikään ei lohduta tällä hetkellä,mikään ei merkitse,siten miten kuuluisi merkitä.
Tuntuu,kuin paha olo painaisi kasvoni maata vasten.Huudan,vaikka kukaan ei kuule, huudan,vaikka se onkin turhaa. Huudan,potkin,hakkaan,kiroan,raivoan,huudan,HUUDAN,HUUDAN,kunnes huuto vaihtuu lohduttomaksi itkuksi. Itken,kunnes itku lopulta vaimenee nyyhkytykseksi,hiljalleen nyyhkytyskin hiljenee hetkellisesti täydelliseksi hiljaisuudeksi. Lukemattomat äänettömät kyyneleet,jotka tulvivat ulos eivät pidä ääntä. Yö vaihtuu jo taas aamuun.On hiljaista,aivan liian hiljaista....
Itkeeköhän Vanessakin? Kunpa voisin itkun tullessa pyyhkiä pikkuiseni kyyneleet,lohduttaa,puristaa tiukasti syliini ja sanoa:Ei mitään hätää kulta,ei ole mitään pelättävää. Äiti on tässä,äiti on tässä ssshh...sssshhh.....Äiti on tässä,ei ole hätää. Kaikki järjestyy kulta pieni,kyllä kaikki järjestyy,lupaan sen. Lupaan sen.
Huomenna tulee jo 10kk siitä,kun Vanessa vietiin meiltä pois. Vanessa täyttää pian 3vuotta,miten paljon pienokainen on kärsinytkään jo lyhyen elämänsä aikana. Viimeisten 10kk aikana Vanttu on joutunut tuntemaan hätää,turvattomuutta,ihmetystä,pelkoa,surua ja pienen pieniä sydäntä raastavia kyyneliä poskillaan,liian varhain,liian paljon.
Ottaisin kaiken sen ikävän,surun ja pahan olon itselleni,mikäli se vain olisi mahdollista. Luuleekohan Vanessa meidän hylänneen hänet? Voiko lapsi uskoa todella niin? En halua uskoa sitä. Ennen Vantun pois vientiä saatoin huutaa turhasta,käyttäytyä,kuin idiootti,täysin törkeästi ja väärin. Toivon,että lapseni ei ole edes ajatellut joutuneensa lähtemään kotoolta kiukuttelun,tottelemattomuuden tai lattialle pissaamisen tai muun normaalin asian vuoksi,sillä nuo asiat ovat osa lapsen kasvua ja kehitystä. Ainoa,kenessä oli vikaa ja joka toimi sekä teki väärin olin minä.
Ikävä..
Miltä se tuntuukaan,kun lapsi nukahtaa syliin,tuhisee yön kainalossa ja hereillä ollessaan saa jälleen hassutteluillaan nauramaan? Alan hiljalleen unohtamaan tuon kaiken,vaikka yritän taistella sitä vastaan,pitää niistä muistoista kynsin hampain kiinni,yritän tuntea epätoivoisesti taas sen kaiken mielessäni.
Toivon,että lapseni ei ajattelisi minua samoin,kuin minä ajattelen häntä jokapäivä. En halua,että lapseni kokee tätä samaa tuskaa,jonka meistä ainoastaan minä olen aiheuttanut,ansainnut. Välillä tuntuu,kuin kyyneleet eivät enää "kulkisi perässäni"päivästä toiseen.Tuntuu,kuin ne odottaisivat minua jo valmiina huomisessa. Toivottavasti Vanesssalla on helpompaa.
Mikään ei auta nyt,mikään ei lohduta tällä hetkellä,mikään ei merkitse,siten miten kuuluisi merkitä.
Tuntuu,kuin paha olo painaisi kasvoni maata vasten.Huudan,vaikka kukaan ei kuule, huudan,vaikka se onkin turhaa. Huudan,potkin,hakkaan,kiroan,raivoan,huudan,HUUDAN,HUUDAN,kunnes huuto vaihtuu lohduttomaksi itkuksi. Itken,kunnes itku lopulta vaimenee nyyhkytykseksi,hiljalleen nyyhkytyskin katoaa täydelliseksi hiljaisuudeksi. Lukemattomat,hallitsevat,loputtomat ja niin äänettömät kyyneleet,jotka tulvivat ulos eivät pidä ääntä. Yö vaihtuu jo taas aamuun.On hiljaista,aivan liian hiljaista....
Itkeeköhän Vanessakin? Kunpa voisin itkun tullessa pyyhkiä pikkuiseni kyyneleet,lohduttaa,puristaa tiukasti syliini ja sanoa:Ei mitään hätää kulta,ei ole mitään pelättävää. Äiti on tässä,äiti on tässä ssshh...sssshhh.....Äiti on tässä,ei ole hätää. Kaikki järjestyy kulta pieni,kyllä kaikki järjestyy,lupaan sen. Lupaan sen.

Taas joutuu miettimään ihan tosissaan,että miten en osaa elää? Toki elän,mutta en mielestäni,kuten täytyisi tai siten miten yleisen mielipiteen mukaan kuuluisi tai edes sinne päin. Kuinka näin on päässyt jälleen käymään? Enkö koskaan opi virheistäni? Osasta kyllä,mutta toiset virheistäni toistuvat vain kerta toisensa jälkeen. Ihmisen mieli se on niin helvetin ihmeellinen ja tutkimaton. Kaikille tulee vastoinkäymisiä ja takapakkeja elämässä,mutta jälleen kerran olen menettänyt ainakin hetkellisesti lähes kaiken. Sen kaikista tärkeimmän. Sekosin täysin,itkin ja huusin suoraa huutoa tunti tolkulla,niin että naapurit olivat hädissään soittaneet poliisit,kun luulivat kai,että jotain tapetaan.Kesti aikansa ennen,kuin pääsin lattialta sikiöasennosta edes istumaan. Sen jälkeen viikko tolkulla yhtäkkinen putoileminen polvilleen itkemään ja huutamaan. Tuska,se mikä helvetti todellakkin tuntuu. Tuska,joka saa keinumaan kädet itsensä ympärillä tunnista ja päivästä toiseen,se kun sattuu jo fyysisestikin niin,että on vaikea hengittää. Se,kun hetkessä viedään kaikkein rakkain. Hän jonka vuoksi ja puolesta kuolisin nyt ja aina.Tästä tuskasta,surusta,kaipuusta ja kivusta ainakin tiedän edelleen olevani elossa. Tiedän,että on mahdollisuus muuttaa asiat vielä,niin että haluan ja pystyn elämään. Niin,että kaikki on taas ennallaan,kuten ennen. Tarvitsisin vain äärettömästi voimia,jotka tällä hetkellä ovat täysin olemattomat.

"En aio tuntea pelkoo,
vaikka pelkään et se ei oo musta kii,
mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi.
Mä aion antaa sen kuolla,
en enää anna sille tilaa hengittää.
Mä en,mä en oo sille velkaa yhtään enempää.

Mä rakennan kotini yksin,mä armahdan minäni yksin
ja pakotan pitämään itseni koossa.
En ole se surkea rätti,jonka sydän on imetty kuiviin.
En rakenna sille kotiini huonetta...

En odota yllätystä,
en pidätä hengitystä.
Mä haluan jättää sen kaiken taaksepäin.
Mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo,
enkä kuolematon,
mut mä tiedän vain sen minkä sydän on tiennyt kauan tän.
Mun pakoni loppuun juostu on.

Mä valitsin juosta,
koska luulin,etten osaisi muuta.
En enää tunnista itseäni tuosta.
Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan........."

Olisinpa itsekin vapaa kaikesta pelosta ja pahasta olosta.
Tai ennemminkin kai toivon,
että osaisin kohdata kaiken ja ottaa sen vastaan sellaisenaan tai hieman hiottuna mieluiten,jos mahdollista.
.
Pakoon on aina helppo juosta,sen kun juoksee vain,
mutta se tunne mikä syntyy,kun on viimeinkin pysähdyttävä.
Kun kaikki putoaa niskaan,kun sen kaiken joutuu tuntemaan,ottamaan vastaan..... Kyynelten määrä,kaiken tajuaminen,ja täysi tiedostaminen.
Kaiken ääneen kertominen,lopullinen sinetti sille kaikelle,mikä on jo tapahtunut. Se mitä ei voi enää muuttaa,historia,NUDA VERITAS-Alaston totuus.
.
Kaikki se mikä on jäänyt vuosien varrella kohtaamatta onkin pysähtyessä suoraan kasvojen edessä,vaikka tuntuukin syvällä sisällä..

Niin ja Se kaikki,
Se kaikki tuijottaa herkeämättä suoraan silmiin,
suoraan sisimpään... suoraan sinne aitoon pelkoon,jota on paennut koko elämänsä.

"Mitä helvettiä Se haluaa musta?! "Pelko saa hetkessä mielen paniikkiin,kun ymmärtää tilanteensa,vaihtoehdot.
Sillä mieli on lopulta se ainoa,joka kykenee tappamaan pelon.
Mieli ja tunteet,niiden suurpiirteinen hallitseminen,ohjaaminen,oppiminen ja käyttö.
Sen,kun vielä oppisin paremmin ja hyvin yhdistettynä,niin tuntisin kai itseni lopulta ja olisin vihdoin vapautunut menneisyyden pelolta,mikäli sikäli uskallan katsoa Pelkoa suoraan silmiin.....
Herkeämättä...
Pelkäämättä......
Loputtomalta tuntuvan hetken...

Aika pysähtyy...............
Tuijotan,tuijotan..
Sitä haluaisi olla mielellään,jopa ulkopuolinen,
ei lainkaan osallinen omissa tunteissaan
.
Mieli yrittää tehdä taas,kuten on tehnyt kaikki nämä vuodet.
Se yrittää juuri sitä,mitä yritän kaikin voimin välttää.
Kuitenkin kaikki on lopulta itsensä aiheuttamaa.
On ollut vaihtoehtona läpikäynti,sisäistäminen ja sisäinen rauha,hetkessä elämään oppiminen.

Ja toisena vaihtoehtona aina yhtä helppo,mutta salakavala pakeneminen,juokseminen pakoon,piiloutuminen pahalta.
Silmien sulkeminen siltä minkä pelkää näkevänsä,vaikka se onkin koko ajan läsnä.

Tuijottaa,
pelko ei peräänny.
Ei edes hievahda. Tuijottaa...

Mielen aiheuttama harha siitä,
että kaikki olisi hyvin,
vaikka ei ole,eikä tule olemaankaan,
ainakaan,mikäli ei uskalla pysähtyä ja katsoa mitä tosissaan on vastassa.
Sitä kai kutsutaan tietoisuuden pakenemiseksi. ?
Tuleeko se alitajunnasta vai täysin tietoisesti?

Luulen,että alitajunta varoittaa pelosta
ja kaikesta negatiivisesta tunteesta siten,
että ihminen tietoisena lähtee jotain itseään suuremmaksi kasvanutta pakoon.
Päättääkin juosta ja paeta ainiaan..
Ei helppo päätös sekään....
Lähtee pakoon itseään,koska ei ole olevinaan valmis siihen,mitä on jo tulossa.
Aina on valmis sittenkin lopulta,
kun ensin laittaa asiansa tärkeysjärjestykseen.
Aina ei voi olla mukavaa,
kukaan ei ole ikuisesti täysin onnellinen,
ei millään,en haluisi edes niin.

Pyydän vain,että saisin olla jo vihdoin vapaa,
vaikka tiedän,että tämä vie aikaa. Loppuelämäntyö,
se on jotain ei minkään ja kaiken välissä,oma aikansa....

Tärkeintä on,
että osaisin jälleen tuntea.
Luottaa itseeni ja toisiin,
Itkeä,kun itkettää,
Rakastaa,rakastaa täysillä silmät kiinni,
heittäytyä varauksetta yhtään empimättä tunteiden vietäväksi,kaatua silmät kiinni taaksepäin.
Se riittää,että osaisin elää tässä hetkessä,
en menneessä tai tulevassa vaan vain ja ainoastaan tässä näin ja nyt.
Vapaasti!!
Nauttien siitä ja kaikesta sen tuomasta hyvästä ja huonosta.
Oppia vihdoinkin olemaan.. Oppia olemaan...

Pelko tuijottaa,
Se tuijottaa,tuijottaa,tuijottaa....

Pelottaa... pelko on yksi vahvimmista negatiivisista tunteista. Etenkin,kun siinä samassa on mukana epätietoisuus.
Torstaina selviää voidaanko hoito aloittaa kohdallani. Mikäli eivoida,niin 1-20kk kuluessa saan 87% varmuudella maksakirroosin,joka pahimmillaan johtaa maksasyöpään.
Pyydän,ole verinäyte sellainen,että hoitoni alkaisi viimein.
En tiedä keneltä pyydän,mutta ääneen parahdan kuitenkin monesti päivässä.
Odottelua,
odottelua,
odottelua,
miettimistä,
pelkoa,
odottelua,
hajoilua,
pyörimistä,
valvomista,
itkua ja
odottelua....
Ei mulla ole aikaa kuolla vielä. Ei nyt,ei nyt,kun viimein olen saamassa elämääni jotain tolkkua. Nuoremman lapseni isä kuoli 09/11. Ei minulla ole aikaa kuolla.
Eletään sitten pahimmassa tapauksessa epätietoisuudessa,sairaana ilman hoitoa,kunhan rakkaani säilyvät vierelläni ja ymmärtäisivät. Se riittää. Toistaiseksi. Torstaiseen asti.

Aina,kun minulla on vaikeuksia jakaisitko ne kanssani?
Tukisitko minua päätöksissäni,vaikka olisinkin väärässä?
Tiedät kuitenkin,että tarvitsen sinua silloin eniten.
Uskosi minuun saattaa olla jo niin vahva,
että olen alkanut itsekkin uskomaan itseeni. Kiitos..

Tänään voi olla tarpeeksi jo se,
että jaksamme ajatella huomisesta alkavan uuden alun elämässämme.
Se ei olekkaan vähän,vaan paljon.
Paljon siksi,koska tänään on niin vähän voimia,
mutta jaksamme yhdessä uskoa huomiseen.
Martina

Nuorison on hyvä villiintyä,sillä tavalla,
että se rupeaa epäilemään johdonmukaisesti
kaikkia luutuneita totuuksia,
luopuu uskostaan joulupukkiin,
lakkaa tonttuilemasta,
rientää aina sinne missä kapinalippu kohoaa,
muodostaa yleismaailmallisen opposition ja
uudistaa maailman.
Kokemus, elämänkoulu ja sen näkeminen,käyminen ja kokeminen tekee ihmisestä vahvan. Heikot ja kokemattomat jäävät jalkoihin tosi paikan tullen.
Ei sodassakaan pärjää kirjoja lukemalla,tonttuilemalla tai vielä vähemmän joulupukkiin uskomalla.

Kuningas huumausaine on minun paimeneni,
kaikki tulee aina minulta puuttumaan.
Hän panee minut makaamaan katuojaan,
Hän vie minut myrkyllisten vesien äärelle.
Hän tuhoaa sieluni.Hän johtaa minut pahuuden teille.
Minä tulen vaeltamaan kurjuuden laaksossa ja
pelkäämään kaikkea pahaa,sillä Sinä Huumausaine
olet kanssani.
Sinun neulasi yrittävät lohduttaa minua.
Sinä tyhjensit pöydän perheeni edestä.
Sinä veit järjen päästäni.
Minun maljani on ylitsevuotavainen.
Huumausaine seuraa minua kaiken elinaikani.
Ja saan asua kadotettujen luukuissa,ikuisesti.

Tämän runon alkuperäinen kirjoittaja: 20vuotias tyttö,n.kuukausi ennen kuolemaansa.

Haluaisin vain itkeä. Monta viikkoa teinkin niin. Huusin,raivosin ja pelkäsin. En ketään toista vaan tunteitani,joita vasta opettelen tuntemaan.
Uupunut,en väsynyt. Väsymys lähtee nukkumalla,uupumus ainoastaan sillä,että elämäänsä tekee jonkinlaisen ratkaisevan muutoksen.
Parempi epäonnistua jonkun tekemisessä,kuin onnistua siinä ettei tee mitään. Tämä sen vuoksi,että epäonnistumisia on varmana edessä. Ainakin jossain elämän vaiheessa. Niitä siis odotellen sen voimalla,että tästä(kin) selvitään.Kipu ja kokemus kasvattaa,mutta mieli on elävä elin,jota on tunteiden vallatessa kai sitten vain niin vaikea hallita.