Huomenna tulee jo 10kk siitä,kun Vanessa vietiin meiltä pois. Vanessa täyttää pian 3vuotta,miten paljon pienokainen on kärsinytkään jo lyhyen elämänsä aikana. Viimeisten 10kk aikana Vanttu on joutunut tuntemaan hätää,turvattomuutta,ihmetystä,pelkoa,surua ja pienen pieniä sydäntä raastavia kyyneliä poskillaan,liian varhain,liian paljon.
Ottaisin kaiken sen ikävän,surun ja pahan olon itselleni,mikäli se vain olisi mahdollista. Luuleekohan Vanessa meidän hylänneen hänet? Voiko lapsi uskoa todella niin? En halua uskoa sitä. Ennen Vantun pois vientiä saatoin huutaa turhasta,käyttäytyä,kuin idiootti,täysin törkeästi ja väärin. Toivon,että lapseni ei ole edes ajatellut joutuneensa lähtemään kotoolta kiukuttelun,tottelemattomuuden tai lattialle pissaamisen tai muun normaalin asian vuoksi,sillä nuo asiat ovat osa lapsen kasvua ja kehitystä. Ainoa,kenessä oli vikaa ja joka toimi sekä teki väärin olin minä.
Ikävä..
Miltä se tuntuukaan,kun lapsi nukahtaa syliin,tuhisee yön kainalossa ja hereillä ollessaan saa jälleen hassutteluillaan nauramaan? Alan hiljalleen unohtamaan tuon kaiken,vaikka yritän taistella sitä vastaan,pitää niistä muistoista kynsin hampain kiinni,yritän tuntea epätoivoisesti taas sen kaiken mielessäni.
Toivon,että lapseni ei ajattelisi minua samoin,kuin minä ajattelen häntä jokapäivä. En halua,että lapseni kokee tätä samaa tuskaa,jonka meistä ainoastaan minä olen aiheuttanut,ansainnut. Välillä tuntuu,kuin kyyneleet eivät enää "kulkisi perässäni"päivästä toiseen.Tuntuu,kuin ne odottaisivat minua jo valmiina huomisessa. Toivottavasti Vanesssalla on helpompaa.
Mikään ei auta nyt,mikään ei lohduta tällä hetkellä,mikään ei merkitse,siten miten kuuluisi merkitä.
Tuntuu,kuin paha olo painaisi kasvoni maata vasten.Huudan,vaikka kukaan ei kuule, huudan,vaikka se onkin turhaa. Huudan,potkin,hakkaan,kiroan,raivoan,huudan,HUUDAN,HUUDAN,kunnes huuto vaihtuu lohduttomaksi itkuksi. Itken,kunnes itku lopulta vaimenee nyyhkytykseksi,hiljalleen nyyhkytyskin hiljenee hetkellisesti täydelliseksi hiljaisuudeksi. Lukemattomat äänettömät kyyneleet,jotka tulvivat ulos eivät pidä ääntä. Yö vaihtuu jo taas aamuun.On hiljaista,aivan liian hiljaista....
Itkeeköhän Vanessakin? Kunpa voisin itkun tullessa pyyhkiä pikkuiseni kyyneleet,lohduttaa,puristaa tiukasti syliini ja sanoa:Ei mitään hätää kulta,ei ole mitään pelättävää. Äiti on tässä,äiti on tässä ssshh...sssshhh.....Äiti on tässä,ei ole hätää. Kaikki järjestyy kulta pieni,kyllä kaikki järjestyy,lupaan sen. Lupaan sen.
Huomenna tulee jo 10kk siitä,kun Vanessa vietiin meiltä pois. Vanessa täyttää pian 3vuotta,miten paljon pienokainen on kärsinytkään jo lyhyen elämänsä aikana. Viimeisten 10kk aikana Vanttu on joutunut tuntemaan hätää,turvattomuutta,ihmetystä,pelkoa,surua ja pienen pieniä sydäntä raastavia kyyneliä poskillaan,liian varhain,liian paljon.
Ottaisin kaiken sen ikävän,surun ja pahan olon itselleni,mikäli se vain olisi mahdollista. Luuleekohan Vanessa meidän hylänneen hänet? Voiko lapsi uskoa todella niin? En halua uskoa sitä. Ennen Vantun pois vientiä saatoin huutaa turhasta,käyttäytyä,kuin idiootti,täysin törkeästi ja väärin. Toivon,että lapseni ei ole edes ajatellut joutuneensa lähtemään kotoolta kiukuttelun,tottelemattomuuden tai lattialle pissaamisen tai muun normaalin asian vuoksi,sillä nuo asiat ovat osa lapsen kasvua ja kehitystä. Ainoa,kenessä oli vikaa ja joka toimi sekä teki väärin olin minä.
Ikävä..
Miltä se tuntuukaan,kun lapsi nukahtaa syliin,tuhisee yön kainalossa ja hereillä ollessaan saa jälleen hassutteluillaan nauramaan? Alan hiljalleen unohtamaan tuon kaiken,vaikka yritän taistella sitä vastaan,pitää niistä muistoista kynsin hampain kiinni,yritän tuntea epätoivoisesti taas sen kaiken mielessäni.
Toivon,että lapseni ei ajattelisi minua samoin,kuin minä ajattelen häntä jokapäivä. En halua,että lapseni kokee tätä samaa tuskaa,jonka meistä ainoastaan minä olen aiheuttanut,ansainnut. Välillä tuntuu,kuin kyyneleet eivät enää "kulkisi perässäni"päivästä toiseen.Tuntuu,kuin ne odottaisivat minua jo valmiina huomisessa. Toivottavasti Vanesssalla on helpompaa.
Mikään ei auta nyt,mikään ei lohduta tällä hetkellä,mikään ei merkitse,siten miten kuuluisi merkitä.
Tuntuu,kuin paha olo painaisi kasvoni maata vasten.Huudan,vaikka kukaan ei kuule, huudan,vaikka se onkin turhaa. Huudan,potkin,hakkaan,kiroan,raivoan,huudan,HUUDAN,HUUDAN,kunnes huuto vaihtuu lohduttomaksi itkuksi. Itken,kunnes itku lopulta vaimenee nyyhkytykseksi,hiljalleen nyyhkytyskin hiljenee hetkellisesti täydelliseksi hiljaisuudeksi. Lukemattomat äänettömät kyyneleet,jotka tulvivat ulos eivät pidä ääntä. Yö vaihtuu jo taas aamuun.On hiljaista,aivan liian hiljaista....
Itkeeköhän Vanessakin? Kunpa voisin itkun tullessa pyyhkiä pikkuiseni kyyneleet,lohduttaa,puristaa tiukasti syliini ja sanoa:Ei mitään hätää kulta,ei ole mitään pelättävää. Äiti on tässä,äiti on tässä ssshh...sssshhh.....Äiti on tässä,ei ole hätää. Kaikki järjestyy kulta pieni,kyllä kaikki järjestyy,lupaan sen. Lupaan sen.
Huomenna tulee jo 10kk siitä,kun Vanessa vietiin meiltä pois. Vanessa täyttää pian 3vuotta,miten paljon pienokainen on kärsinytkään jo lyhyen elämänsä aikana. Viimeisten 10kk aikana Vanttu on joutunut tuntemaan hätää,turvattomuutta,ihmetystä,pelkoa,surua ja pienen pieniä sydäntä raastavia kyyneliä poskillaan,liian varhain,liian paljon.
Ottaisin kaiken sen ikävän,surun ja pahan olon itselleni,mikäli se vain olisi mahdollista. Luuleekohan Vanessa meidän hylänneen hänet? Voiko lapsi uskoa todella niin? En halua uskoa sitä. Ennen Vantun pois vientiä saatoin huutaa turhasta,käyttäytyä,kuin idiootti,täysin törkeästi ja väärin. Toivon,että lapseni ei ole edes ajatellut joutuneensa lähtemään kotoolta kiukuttelun,tottelemattomuuden tai lattialle pissaamisen tai muun normaalin asian vuoksi,sillä nuo asiat ovat osa lapsen kasvua ja kehitystä. Ainoa,kenessä oli vikaa ja joka toimi sekä teki väärin olin minä.
Ikävä..
Miltä se tuntuukaan,kun lapsi nukahtaa syliin,tuhisee yön kainalossa ja hereillä ollessaan saa jälleen hassutteluillaan nauramaan? Alan hiljalleen unohtamaan tuon kaiken,vaikka yritän taistella sitä vastaan,pitää niistä muistoista kynsin hampain kiinni,yritän tuntea epätoivoisesti taas sen kaiken mielessäni.
Toivon,että lapseni ei ajattelisi minua samoin,kuin minä ajattelen häntä jokapäivä. En halua,että lapseni kokee tätä samaa tuskaa,jonka meistä ainoastaan minä olen aiheuttanut,ansainnut. Välillä tuntuu,kuin kyyneleet eivät enää "kulkisi perässäni"päivästä toiseen.Tuntuu,kuin ne odottaisivat minua jo valmiina huomisessa. Toivottavasti Vanesssalla on helpompaa.
Mikään ei auta nyt,mikään ei lohduta tällä hetkellä,mikään ei merkitse,siten miten kuuluisi merkitä.
Tuntuu,kuin paha olo painaisi kasvoni maata vasten.Huudan,vaikka kukaan ei kuule, huudan,vaikka se onkin turhaa. Huudan,potkin,hakkaan,kiroan,raivoan,huudan,HUUDAN,HUUDAN,kunnes huuto vaihtuu lohduttomaksi itkuksi. Itken,kunnes itku lopulta vaimenee nyyhkytykseksi,hiljalleen nyyhkytyskin katoaa täydelliseksi hiljaisuudeksi. Lukemattomat,hallitsevat,loputtomat ja niin äänettömät kyyneleet,jotka tulvivat ulos eivät pidä ääntä. Yö vaihtuu jo taas aamuun.On hiljaista,aivan liian hiljaista....
Itkeeköhän Vanessakin? Kunpa voisin itkun tullessa pyyhkiä pikkuiseni kyyneleet,lohduttaa,puristaa tiukasti syliini ja sanoa:Ei mitään hätää kulta,ei ole mitään pelättävää. Äiti on tässä,äiti on tässä ssshh...sssshhh.....Äiti on tässä,ei ole hätää. Kaikki järjestyy kulta pieni,kyllä kaikki järjestyy,lupaan sen. Lupaan sen.
