Pelko, viha ja häpeä johtavat tietäni.
En usko totuuteen, en tunne auringon säteiden leikkiä ihollani.
En näe rakkautta katseessasi vaikka kuinka sitä silmistäsi etsin.
Hyräilen hiljaa kadottaakseni pimeyden ympäriltäni.
Hyräilen eksyttääkseni riivaajani pelottelemaan jotakuta muuta.
Jotakuta joka on minua vahvempi. Halaan itseäni, jotten olisi yksinäinen.
Kymmenet äänet piinaavat mieltäni,
raastan hiuksiani karkottaakseni ne pois mutta ne eivät lähde.
Upotan kynteni kasvoihini, raavin kunnes tunnen veren lämpimänä kasvoillani,
raavin kunnes maistan tuskan kirotuilla huulillani,
mutta mikään ei hiljennä sitä kuisketta, jonka kauhuni lähde aiheuttaa.
Hiukseni irtoavat tukoittain päästäni, mutten tunne mitään.
Äänet ovat turruttaneet jokaisen hermon kehostani.
Huudan tietääkseni olevani elossa, kiljun vaimentaakseni mieltäni piinaavat demonit.
Lyön pieniä nyrkkejäni vasten seinää kunnes käteni ovat haavoilla,
taon päätäni vasten sänkyni metallikaiteita.
Veri purskahtaa nenästäni sen murtuessa viimeisimmän osuman johdosta,
mutten huomaa sitä. Jatkan työtäni kunnes voimani ehtyvät.
En voi liikuttaa päätäni, en nostaa jalkojani. Olen lopussa henkisesti....
On hiljaista, en tiedä kuinka kauan niin on ollut.
Tiedän vain onnistuneeni ajamaan sen pois.
Ajamaan sen pois... Ajamaan sen pois...
En näe mitään, veri on sokaissut silmäni. En voi puhua, sillä huuleni ovat silvotut.
Kasvojani kirvelee, nyrkkiin puristetut käteni haavoilla mutten välitä.
Pahuus on taas poissa hetken pidempään, voin taas hengittää vapaasti
