Kirjoitan kirjakielellä, jotta nähdään paraneeko ymmärrettävyyteni. En jaksa
puuttua kärsimyksen subjektiivisuuteen tai tunnetasoon, koska haluan päästä nukkumaan
vielä tänään, voin toki myöhemmin sukeltaa niihin, mutta kyseessä on ainoastaan saman
asia eri näkökulmasta katsottuna. Siispä selitän nyt parhaani mukaan ajatteluni
loogisen puolen:
En vetoa vain kokemukseen, vetoan siihen että emme voi olla mistään varmoja. Kaikki
on arvausta, jokainen havainto on arvaus. Meillä kaikilla on oma kokemus, omassa
"todellisuustunnelisamne". Me koemme jotain, havaitsemme jonkun asian
"todellisuustunnelissamme". Sitten aivomme tekevät kokemastamme asiasta mallin.
Aivojemme tekemä malli ei ole koettu asia, se on vain malli siitä, kartta
"todellisuudesta". Sitten kuvailemme malliamme sanoilla. Sanat eivät ole aivojemme
luoma malli, vaan malli mallista: kartta mallista, joka on kartta kokemuksesta. Nyt
huomaamme kuinka kaukana sanat ja kieli ovat itse kokemuksesta, kaikki sanamme ovat
metaforia metaforasta, karttoja kartasta. Kartta ei ole todellisuus, kartta
Suomenlahdesta ei ole Suomenlahti.
Jos haluamme jotain tietoa jonkun toisen ihmisen kokemuksesta, toisesta
todellisuustunnelista, joudumme kuuntelemaan hänen metaforiaan metaforistaan. Eli
havaitsemme jonkun puhuvan meille, joka on arvaus, sitten kuuntelemme kuinka hän
arvailee (puhuu) arvauksestaan (aivojensa luomasta mallista), joka on arvaus siitä
mitä hän koki todellisuustunnelissaan. Ergo, väitän että oma kokemukseni, oma
arvaukseni on "paras" arvaus, johtuen yksinkertaisesti siitä, että se perustuu
lyhyempään arvausketjuun.
Kvanttimekaniikka on osoittanut, että se mitä havaitsemme "todellisuudesta" riippuu
havainnointi-instrumentista ja siitä hetkestä ja tavasta, jolla havainnointi tapahtuu.
On olemassa matemaattisesti todistettu teoria siitä että valo on aaltoja, on olemassa
myös matemaattisesti todistettu teoria siitä että valo on partikkeleita. Mitä valo on?
Kvanttimekaniikka on osoittanut että se mitä valo on riippuu siitä miten sitä
havainnoidaan. Toisin sanoen valo ei ole mitään, mitä siitä havaitsemme, voimme tehdä
siitä vain malleja, metaforia.
Eräs ystäväni muotoili sen yliopiston kahvilassakin ymmärrettävään muotoon:
"todellisuuden luonne riippuu aina subjektin ja objektin suhteesta hetkenä, jona
todellisuus määritellään."
Mielestäni tämä pätkä selventää sitä mistä kvanttimekaniikassa on kyse:
Double Slit Experiment
Aivomme ovat instrumentti, kvanttimekaniikka pätee kaikessa mitä havaitsemme. Siksi
mikään kuvaus universumista ei ole täydellinen, ellei se sisällä kuvausta
instrumentista, jolla sitä havainnoidaan. Mikä tahansa luotu kuvaus universumista
pitää paikkaansa ainoastaan suhteessa havainnointi-instrumenttiin
havainnointihetkellä. Siksi Robert Anton Wilson sanoo: "ei ole olemassa
substantiiveja, on olemassa ainoastaan verbejä".
Olenko edelleen naivi kun sanon että oma kokemukseni on paras arvaus? Mielestäni on
naivia uskoa että on olemassa asioita, jotka ovat muuttumattomia. Mielestäni on naivia
uskoa että on olemassa subjekteja. Kun määritellemme jonkin asian joksikin, luomme
tiedon, mutta kuten kvanttimekaniikka ja mm. Robert Anton Wilsonin agnostistinen
filosofia osoittavat, on luomamme asia ainoastaan harhaanjohtava uskomus, joka on
meille todellista niin kauan kuin uskomme siihen. Siksi sanotaan, että "tieto on ainut
uskonto", ei ole olemassa tietoa, koska kaikki muuttuu jatkuvasti, "kaikki virtaa"
lienee tuttu lausahdus filosofian tunneilta? Mielestäni lausahdus on selvä osoitus
lausujansa syvästä ymmärryksestä kvanttimekaniikkaan, mutta emme voi ymmärtää sitä
sellaisena ennenkuin hylkäämme ajatukset tiedosta ja totuudesta, kaikki on muutosta!
Ei ole mitään muuta kuin muutos. Ja jos on olemassa jotain pysyvää muutoksen
taustalla, instrumenttimme (aivomme) eivät kykene sitä vielä havainnoimaan.
Lainaan paljon ajatuksia Robert Anton Wilsonilta, jos agnostistinen filosofia
kiinnostaa, niin mielesätni sinun kannattaa tutustua herran ajatuksiin suoraan, esim.
katsomalla dokumentin Maybe Logic:
Maybe Logic
