Uutta mallia
Sinä yönä en ollut oma itseni. Oli kylmä. Tuuli piiskasi kasvojani, vaikka olin sisällä. Minä katsoin ikkunasta ulos pimeyteen. Terävä veitsi oli kädessäni, mutta en ollut varma tekisinkä sen.
Katsoin mustiksi lakattuja kynsiäni. Joka sormessani oli sormus. Veitsi kiilsi houkuttelevasti. Laskin sen ranteelleni. Viilsin hieman, ja näin verenpisaroiden valuvan haavasta. Minä en tehnyt sitä. En vieläkään. Olin pelkuri.
En nukkunut kuin pari tuntia. Heräsin veitsi kädessäni. Lähdin kouluun. Kun kävelin käytävillä näin katseet jotka tuijottivat minua. Kuin jokaikinen olisi tuijottanut minua. En uskaltanut tuijottaa takaisin.Olin pelkkä varjo entisestä itsestäni. Ennen olisin voinut pelkällä tuijotuksellani vastustaa toisten tuijotusta, mutta olin liian heikko nyt. Mietin miksen ollut tehnyt sitä eilen. En joutuisi olemaan enää täällä.
Tunnit kuluivat hitaasti mutta lopulta huomasin olevani kotona. Minusta tuntui että olin saanut tarpeekseni. Solmin vessan katosta köyden ja nousin tuolille. Pujotin köyden kaulaani. Se tuntui kylmältä vaikka en uskonut että se todella oli sitä. Olin viime aikoina tuntenut oman itsenikin kylmäksi. Pidätin hengitystäni ja astuin pois tuolilta. Tunsin kurkullani kovan paineen. Juuri kun ajattelin että se olisi ollut siinä vessan ovi kävi... Kuulin kun äiti huusi jotain kauhuissaan. Tunsin putoavani. Tunsin kylmää vettä kasvoillani. Olisin tahtonut sen olevan lämmintä.
Seuraava asia jonka muistan, on tämä hetki. En tiedä mitä kaikkea tapahtui, mutta nyt olen tässä. Kynsieni lakka on varissut pois aikoja sitten. En tunne hiuksiani. Ne on kai ajeltu pois. Kuulen vain oman hengitykseni. Makaan pehmeällä alustalla, ja nousen istualleni. Näen vain valkoiset seinät. Etsin katseellani peiliä. Ihmetyksekseni huoneessa on peili. Nousen nopeasti ja juoksen peilin luokse. Silloin huomaan olevani alasti. Kun katson peiliin, minä huudan. Näen vain mustan ympyrän, siinä missä on kasvojeni paikka. Kuin identiteettini olisi kadonnut. "Kuka helvet.ti minä olen?!!" Huudan, mutta en saa vastausta.
Seuraava asia jonka muistan on että huoneen ovi avautuu. En ole edes huomannut että huoneessa on ovi. Valkotakkinen mies astuu huoneeseen ja sulkee oven perässään. Näen että myös äitini astuu huoneeseen. Hän kyynelehtii. Valkotakkinen mies alkaa puhua hyvin monotonisella äänellä "Teidän lapsellanne on niinsanottu identiteettiongelma. En voi auttaa siinä, ja mielestäni olisi parasta että hän jäisi tänne vielä siksi, kunnes..." Mies kuiskaa äidin korvaan, niin hiljaa etten kuule hänen sanojaan, mutta minä tiedän, mitä mies sanoo. Hän haluaa samaa kuin muutkin. Hän sanoo "...Kunnes, hänet lopetetaan..." Olen aivan varma.
Sitten mies jatkaa. "Meillä on tietenkin vaihtoehtoisia lapsia joista voit valita miellyttävämmän mallin. Tämä on tosiaan ollut vähän reistaileva. Se varmaan johtuu vain siitä että se on niin vanha. Elämä käy sille helposti liian raskaasti, ja silloin on hyvä,,, niin no. Lopettaa se. . Haluatko valita uuden lapsen?"
"Kyllä minä todellakin haluan." Äitini sanoo hymyillen edes katsomatta minuunpäin. Olen kuullut jo tarpeeksi. Enkä edes ole varma haluanko uskoa mitä mies juuri sanoi... Vanhaa mallia... Minä olin aina vanhaa mallia.. Sehän selittääkin kaiken... Miksi olen tällainen...
MInä ymmärrän että en taida olla ihminen. Mikä ihminen loppujenlopuksi on. Onko edes käsitettö ihminen enää järkevää käyttää..
Jollain tavalla... Kun äiti kävelee miehen perässä ja sulkee jälkeensä huoneeni oven... Minä itken. Mutta kuulen seinän takaa naurua, kun uusi kone saa luvan tulla äitini lapseksi. Uudempi malli kai.
