Mulla on enää pari viikkoo töitä jäljellä. Oon niin nauttinu puuhailusta iltapäiväkerhossa..kyllä menee aika siellä nopeesti ku puoli vuotta tuntuu ihan kuukaudelle.
Sitä luuli että kyllähän mä keksin ratkaisun siinä välissä mitä mä haluan tehdä ja minne mä lähden opiskelemaan. Ei se vaan ollukkaan niin helppoo. Sitä hämäänty täysin ku oli jonkulainen rutiini jonka mukaan viikot kuluu.
Ilman rutiinia tulee tosi ontto olo..mutta toisaalta niihin ei pitäisi kangistua. Jotkut ihmiset vaan elää päivästä toiseen samanlailla. Syö ruisleivän lauantaimakkaralla, vilkaisee päivän uutiset, lampsii samaa tietä kun mihin on tottunut tai kulkee autolla..ja sitten ihmetellään mikä mättää kun kaikki tuntuu niin tylsältä. Aina voi vaan itse vaikuttaa asioihin.
Mä myönnän, että sieltä sohvalta nouseminen (tai koneelta) voi tuntuu ihan ylivoimaselta "en mä jaksa"....mutta jos sä nouset reippaasti, kokeilet jotain uutta ihan mitä tahansa mä vannon että on muuten paaljon helpompaa pysyy virkeenä ku on koko aika tekemistä.
Täytyyhän niitä rentojaki päivii tietty pitää ja nauttii niistä, ei vaan löhöö kun ei muka jaksa tai pysty. Eikä sekään oo ratkasu laittaa kaikkee kavereitten piikkiin..jos ei oo kaveria jonka kanssa voi kokeilla uusii asioita ni kannattaa vaikka ettii täält netistä tai sitten vaan rohkeesti lähtee yksin..
Uusiin ihmisiin on ihanaa tutustua mutta jos pitäis lähteä yksin jonnekkin vieraaseen harrastukseen tai paikkaan oisin ihan paniikissa. Hassua...aina pitää kuitenki tehdä niinku itsestä tuntuu hyvältä, ongelmat ei katoa jos ne jättää taka alalle, niistä vaan kasvaa isompia ja isompia solmuja ja lopulta on sydämessä niin paljon käsittelemättömiä asioita, että tuntuu mahdottomalta aukaista ne.
Vähän sama asia kuin tiskaaminen. Jos sä jätät aina vanhan lautasen sivuun ja siirrät koko hommaa ni loppujen lopuks tilanne näyttää ihan mahdottomalta, kun ei meinaa astiat mahtuu koko pöydälle enää..
Joskus ihmiset rakentaa suojamuurin ympärilleen jos ei osaa ratkaista ihmis suhdeongelmiaan mikä on tosi surullista. Silloin pitäis vaan antaa toiselle ihmiselle tilaa ja omaa aikaaa kohdata kaikki, eikä piinata kysymyksillä joihin ei ole vielä syntynyt vastauksia.
Asioissa on mahdotonta edetä ellei toinen ole valmis,
sehän on sama asia kuin kulkea yksin eteenpäin ilman toista.
Käsittämätöntä miten ihmiset eivät useinkaan muista laittaa itseään toisen asemaan ja eivät huomaa kuinka painostavat toisen ihmisen nurkkaan.
Tunteista pitäisi oppia puhumaan, tai jos ei se onnistu niin ainakin koittaa kirjoittaa asiat paperille. Joku mitä sinä pidät itsestään selvyytenä, saattaa olla toiselle täysin hämärän peitossa. Kukaan muu ihminen ei tunne sinua niin hyvin kuin sinä itse, enkä minä ainakaan ole törmännyt yhteenkään ajatusten lukijaan (sitä paitsi kuka nyt haluaisikaan seurustella ajatustenlukijan kanssa?)
Olisi hienoa jos ihmiset ymmärtäisivät toinen toistaan ja kunnioittaisivat toistensa päätöksiä. Vaikka joskus tunteekin tehneensä väärän päätöksen saattaa se silti olla oikea.
Vain elämä itse opettaa meitä, ei vaan tilanteeseen jumittuminen ja ikuinen juokseminen itseään karkuun. Rohkea on se joka ei itseään viinalla tai työllä puuduta vaan joka kohtaa ongelmansa ja kulkee sen jälkeen paljon keveämmin askelin.
