Maailma on kummallinen paikka.
Aina kun luulen saaneeni siitä otteen - tapahtuu jotain odottamatonta - - - ja harvemmin ne odottamattomat eventit mitään positiivisia on.
Meitsi on vuosia käyny terapiassa ja se on auttanu prosessoimaan kaikkea sitä tuubaa mitä niskaan on tullu millonkin. No, okei. Toi terapia tarkoittaa mulla bänditreenejä, mut vaikutus on takuulla sama: pari tuntia ympäristö, missä voi sulkea ittensä ulkopuoliselta maailmalta - kuplaan jopa, ja kaikki tarpeellinen pysyy hanskassa. Terapiassa on tullu käsiteltyä kaikki mahdollinen elämän ja kuoleman haarukassa.
Eniveis, viime aikoina on ollu ihan liikaa kaikkea muuta, noi treenit on jääny hiukan vähemmälle ja sen kyllä huomaa!
Vaikka elän kai tällä hetkellä kohtuullisen värikästä elämää ja pali löytyy "taagii shittii", niin silti tuntuu, että kaikkien narujen pitäminen käsissä on jotenkin normaalia vaikeempaa.
Note to self: "Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen".
Pitäis kai ottaa sellanen jakso elämässä, että tekee hiukan vähemmän ja panostaa olennaiseen. Keskittyä ihmisiin, suhteisiin - - - ja koittaa hengittää positiivisia fiiliksiä, right?
Live long and prosper, muruset. <3
