Tällainen syntyi kolmen aikaan yöllä kun oli yksinäistä ja tylsää...
Viimeisten päivien kauneus
Seisoessaan siinä he tiesivät olevansa enemmän kuin nuo paskiaiset tulisivat ikinä olemaan... He seisoivat ylpeinä ja katsoivat horisonttiin kun kaasunaamaripäiset henkilöt juoksivat heitä kohti aseet käsissään. He tuijottivat horisontttiin vielä kaatuessaankin laukauksien voimasta. Ainoa mikä heitä kumpaakin... Sekä häntä että kissaa jäi harmittamaan oli se etteivät he ehtineet nähdä auringon laskevan viimeistä kertaa.. Mutta sekään ei haitannut niin paljoa, sillä silmät umpinaisina luoteja lihassaan he molemmat maalasivat sydämellään auringon laskun silmiensä eteen... Ja voin vannoa että he molemmat näkivät sen. Tuo kaunis tyttö puristi vielä viimeisien sekuntiensa ajan kirjavan kissan lämmintä tassua. Tassua joka ei lämpiäisi enää koskaan uudestaan. He molemmat imivät toistensa viimeiset rippeet ja ajelehtivat pois tästä kaikesta. Vielä viimeisenä tekonaan tyttö kuiskasi kissan lämpimään korvaan "Sanoinhan että ne tulisivat lopulta"... Luulen että heillä molemmilla oli ensimmäistä kertaa hyvä olla.
Kaasunaamaripäät eivät tajunneet tilanteen kauneutta... Eivät tajunneet tappamiensa olentojen raakaa kauneutta... Olivat kai liian koulutettuja tajutakseen sellaista. He tajusivat vain että seuraava kohde oli lähellä ja heidän tehtävänsä oli tappaa, ei surra. Nuo maskipäät ottivat kivääreistään tiukemmat otteet ja jatkoivat taivallustaan. He olivat kävelleet jo satoja kilometrejä syvässä hangessa. Yksi olento alkoi puhua suhisevalla äänellä joka johtui kaasunaamarista "Numero kutonen, mene itään, Nelonen, länteen. Me muut menemme suoraan pohjoiseen... Meillä on vielä paljon tehtävää." Maskipäät kuittasivat ja lähtivät omille teilleen...Äsken puhunut maskipää (hänen selässään oli numero 1.) Johti kolmen maskipään joukkiota joka juoksi kovaa vauhtia pohjoiseen päin. Niin kovaa kuin syvässä valkeassa ja jostain kohti verisessä hangessa vain oli mahdollista.
"Niinkö te todella haluatte? Niinkö me kaikki todella olemme halunneet? Voi jeesus anna meille vielä yksi mahdollisuus parantaa tapamme.. Me lupaamme että lämmitämme ruokamme... Lupaamme maksaa perkeleen korvauksenne ajallaan. Mutta hyvät herrat, älkää tappako minua, älkääkä häntä. Te ette tiedä mitään rakkaudesta mutta minä tiedän... Totisesti tiedän ja sanon että tätä naista vierelläni minä rakastan eloni loppuun saakka..." Miehen puhe katkesi kuin seinään kun numero ykkönen pamautti hänet ja hänen itkevän vaimonsa palasiksi samalla kertaa... Kranaatin sokka oli yhä numero ykkösen kädessä... Hän nauroi pilkallisesti, ja naamarin takia nauru kuulosti täysin mielipuoliselta. Ehkä se olikin sitä.
Viimeisten aikojen viimeinen auringonlasku maalasi jäisten raunioiden päälle kauniita kuvioita ja värejä. Ehkä kauneimpia joita maailma oli koskaan nähnyt. On toki hyvinkin ironista että niin tapahtui vasta viimeisien hetkien aikaan.. Vaikka kauneus on loppujen lopuksi mielipidekysymys... Mutta minun mielestäni tuo viimeinen auringonlasku oli kauneinta mitä olin nähnyt. Ainakin lähestulkoon... Sen vielä maalatessa sateenkaaria jäisten mustien kivitolppien ylle, minä nukahdin... Voitteko uskoa että niin kävi...
Viimeisten aikojen kuninkaan peili oli särkynyt pirstaleiksi jäätikölle... Hänen kruununsa oli kolmena palasena uponneena jään sisälle... Se ei enää koskaan saisi tilaisuutta poistua jäävankilastaan. Itse kuningas itki kuollutta rakkauttaan... Itki sitä etteivät naamaripäät olleet olleet tarpeeksi rohkeita ja hulluja tappaakseen myös hänet.
Silloin näytti kuin koko maailma olisi itkenyt... Se itki kadonnutta ja pirstaloitunutta kauneutta... Unohtunutta mutta palavaa rakkautta... Sekä kaikkea pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta jonka takia tumma armeija oli astunut maapallolle. Tuo viimeisten aikojen kuollut armeija, joka kuitenkin oli elossa... Ainakin paremman sanan puuutteessa... Noilla sotilailla ei ollut minkäänlaisia tunteita.. Heidän tehtävänsä oli tappaa ja se työ oli opetettu heille helvetissä niin hyvin kuin mahdollista. He olivat oppineet sen pitkän kaavan mukaan.
Nyt kun aurinko viimein oli laskenut jäljelle jäi vain tumma armeija heijastumana kaikesta pahasta ja yksi punainen ruusu, joka kasvoi kuolleen tytön ja kissan vieressä... Heidän verensä oli tahrannut ruusun terälehtiä ja vartta, ja tuo ruusu, se kuvasti kaikkea hyvyyttä ja kauneutta joka vielä oli jäljellä. Se kuvasti rakkautta ja onnea.Hetken näytti siltä kuin kuollut tyttö olisi hymyillyt kaunista hymyään. Sitten numero ykkönen astui pimeydestä suurella saappallaan tuon ruusun päälle ja lopullisuuden tunne oli huumaava.Tytön suulla ei näkynyt enää ripettäkään hymystä... Vain kuolema loisti hänen ennen niin kauniilta kasvoiltaan. Ruusun terälehdet kuivuivat ja haihtuivat ja kauneus oli poissa. Eikä se palaisi enää koskaan.
