Mulla on ikävä entistäni, sitä, jonka kanssa kulutin miltei viis vuotta ja joka sitten kaikkosi lähes yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin..
Eroon oli syynsä, en mä oo siitä katkera ja tiedän, että tää on tehny hyvää meille molemmille. Mutta sen toisen osapuolen kavereiden mielestä liiankin hyvää, että sillä on parempi ilman mua ja se ei enää uskalla ottaa edes yhteyttä...
Ne sen kaverit oli hiljaa alistunu siihen, että mä olen olemassa. Siihen, että ollaan ikuisesti yhdessä eikä se auta, vaikka ne narisee. Niin monesti sanoin, että haluisin kyllä, että sen kaverit viitsis kestää mua, mutta en voi tehdä asialle mitään ja mitä poika siihen sanoo? "Ei ne sua vihaa, sä vaa kuvittelet!" Ja kuinka ollakaan, eron tultua ne on vaan puhunu musta paskaa...
Onks ne myrkyttäny sun mieles mua kohtaan täysin? Etkö sä enää välitä?
Mun on niin orpo olla ilman sua... sillon ku soitellaan tai nähdään, on niin vaivautunutta.. Silti, monena hetkenä, melkein päivittäin, mun tekis mieli laittaa sulle viesti.. kertoa jotenkin, että mulla on ikävä.. En toivo sun takasin saamista, se ei sopis tähän tilanteeseen nyt. En usko, että sitä just nyt jaksaisinkaan.... haluisin vaan, että voitais taas hengata yhdessä. Höpötellä täysin turhaa, käydä leffassa ja muuta. Olla ystäviä! Sehän se tässä kaikkein vaikeinta onkin, ei riitä, että multa vietiin kihlattu, vaan se, että menetin myös parhaan ystäväni...
