Tunteemme niin kuollut, mutta silti elävä.
Se ei lakkaa olemasta, vaikka kuolema kolkuttaa ovella.
Odotan päivää jolloin kaikki on kuin ennen.
Tahdon suudelmiisi hukkua, unohtaa kaiken menneen.
Kai jossain tiedän, olisi helpompaa lopettaa.
Mutta jos sinun en saa olla, en jatka elämää.
Raivo jota tunnen, en tiedä itseänikö vai ketä kohtaan.
Rakkaus, joka minua ja meitä polttaa, on sekä ihanaa että hirveää.
Tunnelma puhelimessa jälleen niin surullinen.
Tunnen itseni tyhmäksi, olen hiljainen ja oikullinen.
Ihminen joka tahdoin olla, kenties olin. Se on mennyt, olen katkera sivullinen.
Kaiho jolla hetkiämme muistelen voi olla kovin turhaa.
Toivon vain takaisin nuo hetket saavani.
Tahtoisin ajassa taaksepäin peruuttaa, korjata mitä voin, kenties leikkiä jumalaa.
Suurempaa ja vahvempaa tunnetta, en tuntea kai edes voi, kuin tunne jonka tunnen sinua kohtaan.
Yhteinen aikamme jonka jokin, kenties kohtalo meille soi.
Tahdon sinun kanssasi elää, enkä päästää irti koskaan.
