Välillä on toivoa paremmasta, sitten iskee taas epätoivo,
sähköinen sanansaattaja tuo lopullisen tuhon ja varmuuden kaiken lopusta.
Ajatukset kelaa malleja: Jatketaan tästä, on toivoa on paremmasta,
minä uskon ja luotan, minä rakastan sinua, tai siis;
Hetkinen kuka HELVETTI sinä luulet olevasi,
esität vain vaatimuksia, olettaen että niitä sokeana noudatetaan.
No okei, myönnettäköön;
minäkin elän ja onhan minulla myös omat vaatimukseni,
kenties vielä kovemmat kuin sinulla.
No, jokatapauksessa viesti tuo kohta ratkaisun,
olo on kuin odottaisi hermot riekaleina
onko sinut hylätty vai hyväksytty pääsykokeessa.
Riemu ja epätoivo vaihtelevat viiden minuutin periodeissa.
Samalla miettii omia motiiveitaan;
miksi yleensä on lähtenyt tähän sairaaseen peliin.
Rakkautta?
Ehkä, joo. Mutta toiseenko vai omaan itseensä?
Jos rakastaa toista rakastaa samalla itseään.
Jos rakastaa itseään, voiko sen ylitse rakastaa toista vielä enemmän.
En usko, omat pelkoni ja toivoni tiedän,
toisesta olen vain rakentanut haavemallin,
kaavan siitä millainen mielestäni toisen pitäisi olla,
virheetön, täydellinen kuin taiteilijan tekemä marmoriveistos tai taulu.
Mutta kyllä kauneimmassakin maljakoissakin on säröjä,
ja väärällä käsittelyllä ne vain paljastuvat ja suurenevat.
Rumenevat.
Miten niitä sitten olisi käsiteltävä?
Varoenko, jolloin särö ei sinun silmiisi paljastuisi
ennen kuin sitten vasta vuosien päästä kun maljakko saa kunnon kolauksen.
Silloinhan se on jo liian myöhäistä.
Vai täytyisikö sitä kolhia heti niin paljon että kaikki piiloviat ja halkeamat tulisi heti näkyviin.
Sitten päättäisi tulenko toimeen näiden vikojen ja säröjen kanssa loppuelämäni,
Tai sitten katsoisi viat liian suuriksi, ettei niitä voi katsella ainiaan
ja heittäisi rikkinäisen esineen luotaan.
Viisas mies ehkä yrittäisi korjata ne viat
jotka pystyisi ja tulisi toimeen loppujen kanssa,
sillä hän tietää ettei täydellisyyttä välttämättä ole
-tai sitä ei ehkä koskaan löydä.
