Valium

Täällä on kylmää.
Täällä on pimeää.
Täällä väsymys on tiheää sumua silmien edessä.
Täällä ihon alla luikertaa polttavia käärmeitä.
Täällä hakkaavat luiset ja kuolevat varjot kirveillään päätä ja keuhkoja.
Täällä sielu haluaa itsepintaisesti vapautuksen ruumiistaan.
Täällä veressä virtaa myrkkyä, jonka vaikutuksesta jäsenet
päätyvät toimintansa päähän.
Täällä ojentaessaan kättä saa vain mustaa, kylmää rautaa,
jolla lämmittää ja lohduttaa.
Täällä jo ensimmäisen arkipäivän ensimmäisenä iltana
ei enää jaksa elää.

Ilman sinua, sinä tuntematon,
olen vain viimaa ikkunoissa.
olen polvessä kytevää kipua.
Ilman sinua, olen iloton nauru,
olen kuollutta kuivaa ruohoa.
Ilman sinua olen matkoja eiminnekkään.
Olen eikukaan.
Ilman sinua olen tyhjää sänkyä, autiota huonetta.
Ilman sinua olen verta huulilla.
Ilman sinua olen epätäydellisyyden marssi.

Palasia sinusta, tuntemattomasta,
ja olen voimaton.
Rakasta minua,
enkä enää koskaan vihaa.
Koske huuliani,
enkä koskaan lakkaa kaipaamasta.
Kosketa,
enkä koskaan enää lyö.
Suutele,
enkä koskaan enää loukkaa.
Puhu,
enkä koskaan lakkaa kuuntelemasta.
Ole minun,
ja elämä on ikuisuus...

Hymyilevätkö nämä helmikuiset aamut oikeasti,
vai kertovatko ne samaa näytelmää,
jota väsyneet ihmiset kertovat toisilleen.

Itkeekö sade yhä,
sade joka tänne kutsuttiin
muttei odotettu jäävän?

Miksi viimeisenä tekonamme
sanomme aina jotakin kaunista?

kun tahdomme vain tappaa kärpäsen,
joka häiritsi nukkumistamme öisin.

Mistä voimme tietää
tahdommeko oikeasti hymyillä takaisin
vai kääntää vain päämme pois.

Kaiken mitä teemme,
teemme vain niiden toisten kasvojen mukaan

vaikka tiedämme,
ellemme unohda,
ettei esirippujen laskeuduttua
yksikään meille taputa.

Tunsin kerran miehen;

-joka on koko elämänsä taputtanut

sydämensä tahdissa.

-Joka on aina hississä etsinyt

turvallisen kohdan mihin tuijottaa.

-Miehen, joka ei ole koskaan kuullut

mitään muuta kuin kaikuja.

-Joka peilaa aina ohikulkioita maasta.

-Joka on koko elämänsä

laulanut samaa yksinuottista laulua ilmeettä.

-Miehen joka nukkuu aina selällään ilman peittoa,

jotta pakeneminen olisi helpompaa.

-Miehen joka syntyi hiljaistenmiestenlaaksossa,

ja joka kuolee hiljaistenmiestenlaaksossa.

-Joka hädissään tarraa menneeseen,

ja joka kahlaa kyynärpäitään myöten käytännössä.

-Miehen joka ei ole koskaan

huomannut vaatteiden painoa hartioillaan.

-Miehen joka ei ole koskaan tehnyt toisin.

-Joka toistaa itseään, toistaa itseään,

toistaa itseään.

-Joka leikkaa talteen runoja kuolinilmoituksista,

ja kuuntelee merta rikkinäiseltä c-kasetilta.

-Joka puhuu kuiskaten,

niin ettei yhtäkään sanaa erota,

ja nielee totuuden kyselemättä.

-Miehen joka saapuu illalla kotiin

ja huomaa ettei ole sanonut mitään

oleellista sitten aamun,

ei yhtään mitään, ei edes vahingossa.

-Miehen joka syntyi yksinäisyyteen,

ja joka kuolee yksinäiseen yksinäisyyteen,

yksikseen, kuin kenenkään huomaamatta.-

Viattomana syntyy poikalapsi maailmaan.
Heti syntyessään hänet kahlitaan sosiaaliturvatunnuksella tähän vankilaan, jota me sivistyneesti kutsumme yhteiskunnaksi, mutta vankilahan se on, vankila jonka ihminen on tietoisesti itselleen luonut.

Ihminen on siinä täysin kahlittu lakeihin, uskontoon, kulttuuriin, moraaliin, tapoihin, sähköön, tekniikkaan, tietoliikenteeseen, mediaan, keksintöihinsä, koulutukseen, työhön, valtaan, valtioon, valtiovaltaan, hallitukseen, omaan itseensä, palvelemaan jotain suurempaa.

Valitettavasti pieni lapsi ei vielä osaa nähdä totuutta, vaan iloisena lähtee tämän suoritusyhteiskunnan loputtomaan oravanpyörään uusi koulureppu selässään.

Kestää kymmenen vuotta ennen kuin lapsi avaa silmänsä ja herää kylmään todellisuuteen.
Takana on kymmenen vuotta kärsimystä ja kidutusta, kiusaamista ja nöyryytystä, pelkoa ja ahdistumista, työtä ja tuskaa, pakollista alistumista,
mutta lopulta lapsi näkee totuuden.

Vankilahan tämä on, tai pikemminkin vankileiri, jota orjatyöllä johtaa ihmisen itsensä luoma ilkeä diktaattori nimeltä valuuttakurssi.
Pahinta on se, että ihmiset eivät edes näe tätä, vaan kyseenalaistamatta kaiken sen tarkoitusta he sokeana jatkavat kärsimystänsä, ikuista matkaansa kohti päämäärää jota ei ole, kunnes kuolevat ja lopulta unohtuvat.

Mutta miksi?

Turhaahan se on, aivan turhaa.
Mutta tämän kaiken kyseenalaistaminen on kiellettyä, ne jotka niin uskaltavat tehdä, ilman minkäänlaista kunnioitusta, vangitaan rikollisina ja radikaaleina.

Niin kai minunkin siis on vain tyydyttävä osaani mitättömänä työorjana, palvelemaan suurempaa kokonaisuutta jota en edes kunnioita, elää elämäni, jatkaa loputonta raatamista ja hiljaista alistumista, lisääntyä, kahliten jälleen uuden viattoman ihmislapsen näihin näkymättömiin kahleisiin, ja lopulta kuolla, yksin ja unohdettuna, ilman minkäänlaista palkkiota tai kunniaa koko elämänpituisesta kärsimyksestäni.>

Välillä on toivoa paremmasta, sitten iskee taas epätoivo,
sähköinen sanansaattaja tuo lopullisen tuhon ja varmuuden kaiken lopusta.
Ajatukset kelaa malleja: Jatketaan tästä, on toivoa on paremmasta,
minä uskon ja luotan, minä rakastan sinua, tai siis;
Hetkinen kuka HELVETTI sinä luulet olevasi,
esität vain vaatimuksia, olettaen että niitä sokeana noudatetaan.
No okei, myönnettäköön;
minäkin elän ja onhan minulla myös omat vaatimukseni,
kenties vielä kovemmat kuin sinulla.

No, jokatapauksessa viesti tuo kohta ratkaisun,
olo on kuin odottaisi hermot riekaleina
onko sinut hylätty vai hyväksytty pääsykokeessa.
Riemu ja epätoivo vaihtelevat viiden minuutin periodeissa.
Samalla miettii omia motiiveitaan;
miksi yleensä on lähtenyt tähän sairaaseen peliin.
Rakkautta?
Ehkä, joo. Mutta toiseenko vai omaan itseensä?
Jos rakastaa toista rakastaa samalla itseään.
Jos rakastaa itseään, voiko sen ylitse rakastaa toista vielä enemmän.
En usko, omat pelkoni ja toivoni tiedän,
toisesta olen vain rakentanut haavemallin,
kaavan siitä millainen mielestäni toisen pitäisi olla,
virheetön, täydellinen kuin taiteilijan tekemä marmoriveistos tai taulu.
Mutta kyllä kauneimmassakin maljakoissakin on säröjä,
ja väärällä käsittelyllä ne vain paljastuvat ja suurenevat.
Rumenevat.

Miten niitä sitten olisi käsiteltävä?
Varoenko, jolloin särö ei sinun silmiisi paljastuisi
ennen kuin sitten vasta vuosien päästä kun maljakko saa kunnon kolauksen.
Silloinhan se on jo liian myöhäistä.
Vai täytyisikö sitä kolhia heti niin paljon että kaikki piiloviat ja halkeamat tulisi heti näkyviin.
Sitten päättäisi tulenko toimeen näiden vikojen ja säröjen kanssa loppuelämäni,
Tai sitten katsoisi viat liian suuriksi, ettei niitä voi katsella ainiaan
ja heittäisi rikkinäisen esineen luotaan.
Viisas mies ehkä yrittäisi korjata ne viat
jotka pystyisi ja tulisi toimeen loppujen kanssa,
sillä hän tietää ettei täydellisyyttä välttämättä ole
-tai sitä ei ehkä koskaan löydä.

Lehmänpaskalta haiseva vanha emäntä kulkee kuivuneen pihan poikki kanaparvi jäljessään raahaten perässään ruostunutta maitotonkkaa.

Sisällä tuvassa juopunut isäntä myy peltopalstaansa naapurille alihintaan.

Vintillä perheen poika kiroaa päämäärätöntä elämäänsä, katsoen tyhjin silmin pihan yli, uneksien toisenlaisesta elämästä, samalla kun läheisessä heinäladossa perheen tytär, juuri ja juuri täysi-ikäinen, levittää itsensä heinäpaalun päälle, luovuttaen neitsyytensä satunnaiselle kulkurille.

Maali ropisee navetan pielistä ja katto vuotaa kuin seula. Kuivunut puutarha on rikkaruohojen valtaama ja sen vieressä on mätä purukasa ja ruosteinen alasin.

Pihan perällä, romahtamaisillaan olevassa sikalassa, höyhentää vanha nälkiintynyt kollikissa peipposta,
ja jossain kaukaisuudessa kukkuu käki, samalla kun aurinko laskee järvien, latojen ja metsien taa,
-ja renki lyö talikkonsa paskaan...

Mä tuijotan tyhjin silmin kättäni.
-Mitähän just tapahtu?
Mä yritän käsitellä äskeiseen johtanutta viiden minuutin aikasta tapahtumaketjua mun pääni sisällä.
Mä yritän, mutta en saa ajatuksistani otetta. Mä ajattelen -- niin, ajattelen mitä ajattelen. Ajatuksista sekoo kohta pää. Mua oksettaa.
-Ei, sitä ei tapahtunu, mä yritän uskotella itelleni.
-Tää kaikki on ku jotain vitun pahaa unta, josta mä odottelen herääväni.
Mun käsi, mä tuijotan sitä edelleen, kuin vierasta esinettä. Miten mä en oo ennen huomannut kuinka vastenmieliseltä se näyttää. Tekis mieli katkasta koko raaja pois. Siinä on viis tärisevää sormee -- ja jotain punasta -- Vertako..?
Mun omaa --Vai Hannan??
Voi hyvä Luoja älä anna sen olla Hannan verta!
Mun korviini alkaa kantautua hiljaista nyyhkytystä. Katseeni kääntyy alaspäin.
Jokin nyyhkytttää lumihangessa. Se jokin etäisesti tuttu olento katsoo mua kostunein silmin.
Sen katseessa häivähtää pelko.
-Muako se pelkää?
Mua ahdistaa. Ahdistaa ja vituttaa.
-Mitähän se ajattelee just nyt. Mitä se näkee edessään kun se katsoo mua.
Miks se kattoo mua noin, ku jotain murhaajaa?
Muakin alkaa pelottaa.
-Pitäiskö mun sanoo jotain?
-Odottaako se mun sanovan jotain?
Mä haluun sanoo jotain.
Mä yritän, mut jostain syystä mun sanat juuttuu kurkkuun.
Olo on sama kuin juuri ennen itkua.
Miksiköhän mä en meinaa saada ittestäni mitään ulos.
Lopulta mä saan sanottua yhden sanan.
”Sori”
Nyyhkytys tihenee ja muuttuu lopulta itkuksi.
Voi, kuinka kauniilta tyttö näyttää, itkiessäänkin.
Sen pienet sirot kasvot ovat kuin enkelin. Se katsoo mua silmät sinisinä, kirkkaina ja suurina.
Miten mä muka en ennen oo huomannu sen silmien loistoa? Yhtäkkiä mun mieleni valtaa lämpö.
Mä huokaan syvään ja hymyilen hieman. Voi pientä, nyt se sitten makaa tuossa kylmässä hangessa.
Eikö sillä oo kylmä, mä mietin.
Sen hiukset on valahtanu silmille.
Tekis mieli pyyhkästä hiuskiehkura pois. Uskallankohan mä?
Varmastihan se häiritsee näkyvyyttä ja kutittelee silmää. Päätän uskaltaa.
Mä ojennan käteni yrittäen pyydystää hiukset käteeni.
Yhtäkkiä tyttö säpsähtää. Pelko hänen silmistään on muuttunut kauhuksi.
Mäkin säikähdän. Mitä se pelkää?
Muako?
Ei, ei kai -- Mitä syytä tytöllä on muka pelätä mua.
Eihän tässä tilanteessa kai pitäs olla mitään uhkaavaa.
Mieleen kyllä muistuu lyönti joka alkoi olkapäästä pienenä hentona läpsäytyksenä poskelle mutta joka lopulta muuttui nyrkiniskuksi suunpieleen. vahinkohan se oli, kai hän nyt sen tietää?
No ei kai sitten…
Vielä hetki sittenhän tyttö oli nauraen sanonut mua sen pikku nallekarhuksi.
Oonko mä nyt muuttunut sen silmissä nallekarhusta jättimäiseksi uhkaavaksi pedoksi?
-Millon mä muka muutuin nallesta karjuvaksi harmaakarhuksi?
Yhden pienen erehdyksenkö takia mut nyt on tuomittu.
--Ja sitä paitsi, tyttöhän se mua oli pettäny, muahan tässä on satutettu, mähän tässä se uhri oon, ei SE!
MUN pitäis olla nyt tossa hangella nyyhkyttämässä, ei SEN. Kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen mulle sanotaan, et mulla on hei ollu kuukauden toinen. Mitä vittua mun sit oli pitäny tehdä?
SEHÄN SIIS löi mua, eikä toisinpäin.
-Mikä oikeus sillä on nyt tuomita mut?
Mä en ymmärrä, jokin tässä kuviossa ei mee ihan oikein.
Mä tuijotan edelleen hangella makaavaa tyttöä, ja se tuijottaa mua.
Miks se tuijottaa mua noin epäuskosena?
Miks se kattoo mua ku jotain murhaajaa?
MILLÄ VITUN OIKEUDELLA SE KATTOO MUA NOIN?!!
Mä tunnen raivon kasvavan sisälläni.
Varmasti tyttökin on sen jo huomannut.
”Nyt puhutaan hei”, mä yritän. Tyttö ei kuuntele.
Hän on hiljaa ja pitelee verta vuotavaa suunpieltään.
Katsoo alaspäin.
Jos hän nyt lähtisi pois hän pitäisi mua ikuisesti väkivaltaisena hirviönä ja sitähän mä en missään
tapauksessa todellakaan oo. Tilanne pitää äkkiä korjata jotenkin.
--Mähän oon meistä kahdesta se herkkä ja runollinen... ja aina ennenhän se on mua kyllä
ymmär--
Mun ajatukseni katkeaa.
Tyttö on päässyt jaloilleen, sehän yrittää kääntyä, lähteä pois. Mä hätäännyn. Mä todella hätäännyn!
Se on kyllä jännä miten ihminen reagoi paniikkitilanteessa, sillä hetken päästä mä nään käteni riuhtaisevan selinpäin kääntyneen tytön takaisin maahan. Helvetin käsi.
Miks ei se enää tottele mua.
”anna mä selitän”, mä yritän.
”mä vaan vähän hei ylireagoin”.
Enkö mä muka keksiny mitään muuta ku vanhoja käytettyjä kliseitä.
Ensimmäisen kerran hetkeen tyttö nostaa päänsä, ja katsoo mua syvälle silmiin.
Sen katse huokuu kylmää lämpöä.
Tiedäthän, vähänkuin kun hyvästelet ihmistä joka on sulle rakas ja josta tiedät ettet nää häntä enää koskaan.
Mun ajatukset kiertää rataa, mä yritän ymmärtää mitä tyttö tekee.
Mitä se tekee??
Yrittääkö se muka hyvästellä mua?
Ei, eihän se voi mua jättää, ei mua oo koskaan jätetty!
Kyllähän mä nyt tiedän että väkivalta on just se ominaisuus jota se ihmisessä halveksii, kyllä mä sen tiedän ja kyllähän sekin tietää että mä tiedän. Koska samaa mieltähän mäkin oon.
Asia on sii kummankin osalta kunnossa, vai?
No ei kai sitten, ei näköjään…
”Älä tee mulle tätä”, mä yritän.
Miten ihminen voi muuttua mun silmissäni hetkessä ensin enkelistä huoraksi, sitten taas enkeliksi
(tosin olosuhteiden pakosta haavoitetuksi enkeliksi), jonka jälkeen taas arvottomaksi ja sen jälkeenkö mä taas rakastan?
Oonko mä muka todellakin näin ailahtelevainen.
Olis vaan onnellinen et mä oon valmis antamaan anteeks.
--Ääh, menköön, en mä sitä kaipaa.
Tyttö katsoo mua edelleen. Tällä kertaa silmissään vain…sääliä…
Hän hipaisee mun poskea, mä käännän katseeni pois. En mä halua tuntea näin, mä haluan olla vihanen, vihassa mä oon vahva. Mä haluan olla vahva ja vihainen.
--Ja niinhän mä vittu oonkin.
Käsi irtautuu mun iholta.
Mä en nosta enää katsettani.
Mä puristan silmäni kiinni, en mä kuitenkaan itke.
Mä puristan niin että se sattuu.
Kohta se on ohi.
Mä en kestä hyvästejä, en oo koskaan kestäny.
-Meniköhän se jo?
-Oonko mä nyt yksin?
-Uskallankohan mä katsoa?
Raotan hiljaa silmiäni ja näen tytön kävelevän jo kaukana perse heiluen poispäin, varmaankin matkalla taksiasemalle. On se varmaan niin vitun ylpee itstään. Huokaisen helpottuneena.
-Menköön. En mä sitä jää kaipaamaan. Tuleehan niitä aina uusia, mä yritän ajatella ja naurahdan itsekseni.
Katselen ympärilleni. Puisto on autio. Vain Upi keräilee kaukana pulloja kärryihinsä, ja herra Wahrenin patsas hymyilee ylimielisesti.
Ontto hiljaisuus täyttää mut.
-Mä oon yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Ikäväksikö tätä kutsutaan, Vaiko häpeäksi, en osaa oikein päättää.
Voiman tunteesta ja itsevarmuudesta ei oo enää mitään jäljellä.
Oikeastaan mitään ei oo enää jäljellä.
Vain tyhjyys ja hiljaisuus, vain verta hangella, ja alkava krapula.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä kaipaan…
Hiljaisuudessa etsin kännykän käteeni, kyyneleet silmissä mä näppäilen ruudulle
Luettelo, poista, Hanna --_

Mä tuijotan tyhjin silmin kättäni.
-Mitähän just tapahtu?
Mä yritän käsitellä äskeiseen johtanutta viiden minuutin aikasta tapahtumaketjua mun pääni sisällä.
Mä yritän, mutta en saa ajatuksistani otetta. Mä ajattelen -- niin, ajattelen mitä ajattelen. Ajatuksista sekoo kohta pää. Mua oksettaa.
-Ei, sitä ei tapahtunu, mä yritän uskotella itelleni.
-Tää kaikki on ku jotain vitun pahaa unta, josta mä odottelen herääväni.
Mun käsi, mä tuijotan sitä edelleen, kuin vierasta esinettä. Miten mä en oo ennen huomannut kuinka vastenmieliseltä se näyttää. Tekis mieli katkasta koko raaja pois. Siinä on viis tärisevää sormee -- ja jotain punasta -- Vertako..?
Mun omaa --Vai Hannan??
Voi hyvä Luoja älä anna sen olla Hannan verta!
Mun korviini alkaa kantautua hiljaista nyyhkytystä. Katseeni kääntyy alaspäin.
Jokin nyyhkytttää lumihangessa. Se jokin etäisesti tuttu olento katsoo mua kostunein silmin.
Sen katseessa häivähtää pelko.
-Muako se pelkää?
Mua ahdistaa. Ahdistaa ja vituttaa.
-Mitähän se ajattelee just nyt. Mitä se näkee edessään kun se katsoo mua.
Miks se kattoo mua noin, ku jotain murhaajaa?
Muakin alkaa pelottaa.
-Pitäiskö mun sanoo jotain?
-Odottaako se mun sanovan jotain?
Mä haluun sanoo jotain.
Mä yritän, mut jostain syystä mun sanat juuttuu kurkkuun.
Olo on sama kuin juuri ennen itkua.
Miksiköhän mä en meinaa saada ittestäni mitään ulos.
Lopulta mä saan sanottua yhden sanan.
”Sori”
Nyyhkytys tihenee ja muuttuu lopulta itkuksi.
Voi, kuinka kauniilta tyttö näyttää, itkiessäänkin.
Sen pienet sirot kasvot ovat kuin enkelin. Se katsoo mua silmät sinisinä, kirkkaina ja suurina.
Miten mä muka en ennen oo huomannu sen silmien loistoa? Yhtäkkiä mun mieleni valtaa lämpö.
Mä huokaan syvään ja hymyilen hieman. Voi pientä, nyt se sitten makaa tuossa kylmässä hangessa.
Eikö sillä oo kylmä, mä mietin.
Sen hiukset on valahtanu silmille.
Tekis mieli pyyhkästä hiuskiehkura pois. Uskallankohan mä?
Varmastihan se häiritsee näkyvyyttä ja kutittelee silmää. Päätän uskaltaa.
Mä ojennan käteni yrittäen pyydystää hiukset käteeni.
Yhtäkkiä tyttö säpsähtää. Pelko hänen silmistään on muuttunut kauhuksi.
Mäkin säikähdän. Mitä se pelkää?
Muako?
Ei, ei kai -- Mitä syytä tytöllä on muka pelätä mua.
Eihän tässä tilanteessa kai pitäs olla mitään uhkaavaa.
Mieleen kyllä muistuu lyönti joka alkoi olkapäästä pienenä hentona läpsäytyksenä poskelle mutta joka lopulta muuttui nyrkiniskuksi suunpieleen. vahinkohan se oli, kai hän nyt sen tietää?
No ei kai sitten…
Vielä hetki sittenhän tyttö oli nauraen sanonut mua sen pikku nallekarhuksi.
Oonko mä nyt muuttunut sen silmissä nallekarhusta jättimäiseksi uhkaavaksi pedoksi?
-Millon mä muka muutuin nallesta karjuvaksi harmaakarhuksi?
Yhden pienen erehdyksenkö takia mut nyt on tuomittu.
--Ja sitä paitsi, tyttöhän se mua oli pettäny, muahan tässä on satutettu, mähän tässä se uhri oon, ei SE!
MUN pitäis olla nyt tossa hangella nyyhkyttämässä, ei SEN. Kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen mulle sanotaan, et mulla on hei ollu kuukauden toinen. Mitä vittua mun sit oli pitäny tehdä?
SEHÄN SIIS löi mua, eikä toisinpäin.
-Mikä oikeus sillä on nyt tuomita mut?
Mä en ymmärrä, jokin tässä kuviossa ei mee ihan oikein.
Mä tuijotan edelleen hangella makaavaa tyttöä, ja se tuijottaa mua.
Miks se tuijottaa mua noin epäuskosena?
Miks se kattoo mua ku jotain murhaajaa?
MILLÄ VITUN OIKEUDELLA SE KATTOO MUA NOIN?!!
Mä tunnen raivon kasvavan sisälläni.
Varmasti tyttökin on sen jo huomannut.
”Nyt puhutaan hei”, mä yritän. Tyttö ei kuuntele.
Hän on hiljaa ja pitelee verta vuotavaa suunpieltään.
Katsoo alaspäin.
Jos hän nyt lähtisi pois hän pitäisi mua ikuisesti väkivaltaisena hirviönä ja sitähän mä en missään
tapauksessa todellakaan oo. Tilanne pitää äkkiä korjata jotenkin.
--Mähän oon meistä kahdesta se herkkä ja runollinen... ja aina ennenhän se on mua kyllä
ymmär--
Mun ajatukseni katkeaa.
Tyttö on päässyt jaloilleen, sehän yrittää kääntyä, lähteä pois. Mä hätäännyn. Mä todella hätäännyn!
Se on kyllä jännä miten ihminen reagoi paniikkitilanteessa, sillä hetken päästä mä nään käteni riuhtaisevan selinpäin kääntyneen tytön takaisin maahan. Helvetin käsi.
Miks ei se enää tottele mua.
”anna mä selitän”, mä yritän.
”mä vaan vähän hei ylireagoin”.
Enkö mä muka keksiny mitään muuta ku vanhoja käytettyjä kliseitä.
Ensimmäisen kerran hetkeen tyttö nostaa päänsä, ja katsoo mua syvälle silmiin.
Sen katse huokuu kylmää lämpöä.
Tiedäthän, vähänkuin kun hyvästelet ihmistä joka on sulle rakas ja josta tiedät ettet nää häntä enää koskaan.
Mun ajatukset kiertää rataa, mä yritän ymmärtää mitä tyttö tekee.
Mitä se tekee??
Yrittääkö se muka hyvästellä mua?
Ei, eihän se voi mua jättää, ei mua oo koskaan jätetty!
Kyllähän mä nyt tiedän että väkivalta on just se ominaisuus jota se ihmisessä halveksii, kyllä mä sen tiedän ja kyllähän sekin tietää että mä tiedän. Koska samaa mieltähän mäkin oon.
Asia on sii kummankin osalta kunnossa, vai?
No ei kai sitten, ei näköjään…
”Älä tee mulle tätä”, mä yritän.
Miten ihminen voi muuttua mun silmissäni hetkessä ensin enkelistä huoraksi, sitten taas enkeliksi
(tosin olosuhteiden pakosta haavoitetuksi enkeliksi), jonka jälkeen taas arvottomaksi ja sen jälkeenkö mä taas rakastan?
Oonko mä muka todellakin näin ailahtelevainen.
Olis vaan onnellinen et mä oon valmis antamaan anteeks.
--Ääh, menköön, en mä sitä kaipaa.
Tyttö katsoo mua edelleen. Tällä kertaa silmissään vain…sääliä…
Hän hipaisee mun poskea, mä käännän katseeni pois. En mä halua tuntea näin, mä haluan olla vihanen, vihassa mä oon vahva. Mä haluan olla vahva ja vihainen.
--Ja niinhän mä vittu oonkin.
Käsi irtautuu mun iholta.
Mä en nosta enää katsettani.
Mä puristan silmäni kiinni, en mä kuitenkaan itke.
Mä puristan niin että se sattuu.
Kohta se on ohi.
Mä en kestä hyvästejä, en oo koskaan kestäny.
-Meniköhän se jo?
-Oonko mä nyt yksin?
-Uskallankohan mä katsoa?
Raotan hiljaa silmiäni ja näen tytön kävelevän jo kaukana perse heiluen poispäin, varmaankin matkalla taksiasemalle. On se varmaan niin vitun ylpee itstään. Huokaisen helpottuneena.
-Menköön. En mä sitä jää kaipaamaan. Tuleehan niitä aina uusia, mä yritän ajatella ja naurahdan itsekseni.
Katselen ympärilleni. Puisto on autio. Vain Upi keräilee kaukana pulloja kärryihinsä, ja herra Wahrenin patsas hymyilee ylimielisesti.
Ontto hiljaisuus täyttää mut.
-Mä oon yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Ikäväksikö tätä kutsutaan, Vaiko häpeäksi, en osaa oikein päättää.
Voiman tunteesta ja itsevarmuudesta ei oo enää mitään jäljellä.
Oikeastaan mitään ei oo enää jäljellä.
Vain tyhjyys ja hiljaisuus, vain verta hangella, ja alkava krapula.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä kaipaan…
Hiljaisuudessa etsin kännykän käteeni, kyyneleet silmissä mä näppäilen ruudulle
Luettelo, poista, Hanna --

Mä tuijotan tyhjin silmin kättäni.
-Mitähän just tapahtu?
Mä yritän käsitellä äskeiseen johtanutta viiden minuutin aikasta tapahtumaketjua mun pääni sisällä.
Mä yritän, mutta en saa ajatuksistani otetta. Mä ajattelen -- niin, ajattelen mitä ajattelen. Ajatuksista sekoo kohta pää. Mua oksettaa.
-Ei, sitä ei tapahtunu, mä yritän uskotella itelleni.
-Tää kaikki on ku jotain vitun pahaa unta, josta mä odottelen herääväni.
Mun käsi, mä tuijotan sitä edelleen, kuin vierasta esinettä. Miten mä en oo ennen huomannut kuinka vastenmieliseltä se näyttää. Tekis mieli katkasta koko raaja pois. Siinä on viis tärisevää sormee -- ja jotain punasta -- Vertako..?
Mun omaa --Vai Hannan??
Voi hyvä Luoja älä anna sen olla Hannan verta!
Mun korviini alkaa kantautua hiljaista nyyhkytystä. Katseeni kääntyy alaspäin.
Jokin nyyhkytttää lumihangessa. Se jokin etäisesti tuttu olento katsoo mua kostunein silmin.
Sen katseessa häivähtää pelko.
-Muako se pelkää?
Mua ahdistaa. Ahdistaa ja vituttaa.
-Mitähän se ajattelee just nyt. Mitä se näkee edessään kun se katsoo mua.
Miks se kattoo mua noin, ku jotain murhaajaa?
Muakin alkaa pelottaa.
-Pitäiskö mun sanoo jotain?
-Odottaako se mun sanovan jotain?
Mä haluun sanoo jotain.
Mä yritän, mut jostain syystä mun sanat juuttuu kurkkuun.
Olo on sama kuin juuri ennen itkua.
Miksiköhän mä en meinaa saada ittestäni mitään ulos.
Lopulta mä saan sanottua yhden sanan.
”Sori”
Nyyhkytys tihenee ja muuttuu lopulta itkuksi.
Voi, kuinka kauniilta tyttö näyttää, itkiessäänkin.
Sen pienet sirot kasvot ovat kuin enkelin. Se katsoo mua silmät sinisinä, kirkkaina ja suurina.
Miten mä muka en ennen oo huomannu sen silmien loistoa? Yhtäkkiä mun mieleni valtaa lämpö.
Mä huokaan syvään ja hymyilen hieman. Voi pientä, nyt se sitten makaa tuossa kylmässä hangessa.
Eikö sillä oo kylmä, mä mietin.
Sen hiukset on valahtanu silmille.
Tekis mieli pyyhkästä hiuskiehkura pois. Uskallankohan mä?
Varmastihan se häiritsee näkyvyyttä ja kutittelee silmää. Päätän uskaltaa.
Mä ojennan käteni yrittäen pyydystää hiukset käteeni.
Yhtäkkiä tyttö säpsähtää. Pelko hänen silmistään on muuttunut kauhuksi.
Mäkin säikähdän. Mitä se pelkää?
Muako?
Ei, ei kai -- Mitä syytä tytöllä on muka pelätä mua.
Eihän tässä tilanteessa kai pitäs olla mitään uhkaavaa.
Mieleen kyllä muistuu lyönti joka alkoi olkapäästä pienenä hentona läpsäytyksenä poskelle mutta joka lopulta muuttui nyrkiniskuksi suunpieleen. vahinkohan se oli, kai hän nyt sen tietää?
No ei kai sitten…
Vielä hetki sittenhän tyttö oli nauraen sanonut mua sen pikku nallekarhuksi.
Oonko mä nyt muuttunut sen silmissä nallekarhusta jättimäiseksi uhkaavaksi pedoksi?
-Millon mä muka muutuin nallesta karjuvaksi harmaakarhuksi?
Yhden pienen erehdyksenkö takia mut nyt on tuomittu.
--Ja sitä paitsi, tyttöhän se mua oli pettäny, muahan tässä on satutettu, mähän tässä se uhri oon, ei SE!
MUN pitäis olla nyt tossa hangella nyyhkyttämässä, ei SEN. Kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen mulle sanotaan, et mulla on hei ollu kuukauden toinen. Mitä vittua mun sit oli pitäny tehdä?
SEHÄN SIIS löi mua, eikä toisinpäin.
-Mikä oikeus sillä on nyt tuomita mut?
Mä en ymmärrä, jokin tässä kuviossa ei mee ihan oikein.
Mä tuijotan edelleen hangella makaavaa tyttöä, ja se tuijottaa mua.
Miks se tuijottaa mua noin epäuskosena?
Miks se kattoo mua ku jotain murhaajaa?
MILLÄ VITUN OIKEUDELLA SE KATTOO MUA NOIN?!!
Mä tunnen raivon kasvavan sisälläni.
Varmasti tyttökin on sen jo huomannut.
”Nyt puhutaan hei”, mä yritän. Tyttö ei kuuntele.
Hän on hiljaa ja pitelee verta vuotavaa suunpieltään.
Katsoo alaspäin.
Jos hän nyt lähtisi pois hän pitäisi mua ikuisesti väkivaltaisena hirviönä ja sitähän mä en missään
tapauksessa todellakaan oo. Tilanne pitää äkkiä korjata jotenkin.
--Mähän oon meistä kahdesta se herkkä ja runollinen... ja aina ennenhän se on mua kyllä
ymmär--
Mun ajatukseni katkeaa.
Tyttö on päässyt jaloilleen, sehän yrittää kääntyä, lähteä pois. Mä hätäännyn. Mä todella hätäännyn!
Se on kyllä jännä miten ihminen reagoi paniikkitilanteessa, sillä hetken päästä mä nään käteni riuhtaisevan selinpäin kääntyneen tytön takaisin maahan. Helvetin käsi.
Miks ei se enää tottele mua.
”anna mä selitän”, mä yritän.
”mä vaan vähän hei ylireagoin”.
Enkö mä muka keksiny mitään muuta ku vanhoja käytettyjä kliseitä.
Ensimmäisen kerran hetkeen tyttö nostaa päänsä, ja katsoo mua syvälle silmiin.
Sen katse huokuu kylmää lämpöä.
Tiedäthän, vähänkuin kun hyvästelet ihmistä joka on sulle rakas ja josta tiedät ettet nää häntä enää koskaan.
Mun ajatukset kiertää rataa, mä yritän ymmärtää mitä tyttö tekee.
Mitä se tekee??
Yrittääkö se muka hyvästellä mua?
Ei, eihän se voi mua jättää, ei mua oo koskaan jätetty!
Kyllähän mä nyt tiedän että väkivalta on just se ominaisuus jota se ihmisessä halveksii, kyllä mä sen tiedän ja kyllähän sekin tietää että mä tiedän. Koska samaa mieltähän mäkin oon.
Asia on sii kummankin osalta kunnossa, vai?
No ei kai sitten, ei näköjään…
”Älä tee mulle tätä”, mä yritän.
Miten ihminen voi muuttua mun silmissäni hetkessä ensin enkelistä huoraksi, sitten taas enkeliksi
(tosin olosuhteiden pakosta haavoitetuksi enkeliksi), jonka jälkeen taas arvottomaksi ja sen jälkeenkö mä taas rakastan?
Oonko mä muka todellakin näin ailahtelevainen.
Olis vaan onnellinen et mä oon valmis antamaan anteeks.
--Ääh, menköön, en mä sitä kaipaa.
Tyttö katsoo mua edelleen. Tällä kertaa silmissään vain…sääliä…
Hän hipaisee mun poskea, mä käännän katseeni pois. En mä halua tuntea näin, mä haluan olla vihanen, vihassa mä oon vahva. Mä haluan olla vahva ja vihainen.
--Ja niinhän mä vittu oonkin.
Käsi irtautuu mun iholta.
Mä en nosta enää katsettani.
Mä puristan silmäni kiinni, en mä kuitenkaan itke.
Mä puristan niin että se sattuu.
Kohta se on ohi.
Mä en kestä hyvästejä, en oo koskaan kestäny.
-Meniköhän se jo?
-Oonko mä nyt yksin?
-Uskallankohan mä katsoa?
Raotan hiljaa silmiäni ja näen tytön kävelevän jo kaukana perse heiluen poispäin, varmaankin matkalla taksiasemalle. On se varmaan niin vitun ylpee itstään. Huokaisen helpottuneena.
-Menköön. En mä sitä jää kaipaamaan. Tuleehan niitä aina uusia, mä yritän ajatella ja naurahdan itsekseni.
Katselen ympärilleni. Puisto on autio. Vain Upi keräilee kaukana pulloja kärryihinsä, ja herra Wahrenin patsas hymyilee ylimielisesti.
Ontto hiljaisuus täyttää mut.
-Mä oon yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Ikäväksikö tätä kutsutaan, Vaiko häpeäksi, en osaa oikein päättää.
Voiman tunteesta ja itsevarmuudesta ei oo enää mitään jäljellä.
Oikeastaan mitään ei oo enää jäljellä.
Vain tyhjyys ja hiljaisuus, vain verta hangella, ja alkava krapula.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä kaipaan…
Hiljaisuudessa etsin kännykän käteeni, kyyneleet silmissä mä näppäilen ruudulle
Luettelo, poista, Hanna ---

Sä kysyt multa rakastanko mä.
-Katson sua syvälle silmiin ja valehtelen kylmästi;
vastaan kyllä, tuntematta siitä edes huonoa omaatuntoa.

Sä kysyt multa pysynkö aina vierelläsi.
-Otan sua kädestä kiinni ja lausun ne tyhjät sanat;
mä lupaan.

Etkö sä muka vieläkään näe totuutta, avaisit jo silmäsi, heräisit todellisuuteen.
Etkö sä todellakaan tajua että lupaukset on mulle vain tyhjiä sanoja ja rakkaus merkityksetön tunne.

Se mitä sä et näe, on että tää maailma on babylon, jota pyörittää rakkaus.
Ainut tapa polttaa tää babylon on siis tappaa siitä tunteet. Ja niinhän mä olen tehnyt itsenikin kohdalla, jo kauan sitten, etkö ole sitä huomannut, oletko muka todella niin sokea.
Tunteet ovat täysin turhia, ja ne ilmaisevat ihmisen heikkouden, ja heikkohan mä en halua olla.
Heikoksi ei kukaan mua tee!

Kun vielä kaiken tän jälkeenkin mitä mä oon sulle tehny, sä tuut mun luo ja todistelet kyyneleet silmissä rakkauttasi, mä käännän sulle selkäni ja nauran.

Etkö sä voi jo tajuta että sä et merkitse mulle yhtään mitään, et merkinny koskaan.