Liikuntakykyni veivät paskiaiset.
Raajani repivät, raiskasivat.
Kuoleman porteilla helvetin koin.
Itselleni luodilla viimeisen armon soin.
Ne sanoivat "Voi, nyt muuta ei voi."
Ja niin kylmä ase minulle lohdun toi.
Ja niin. Voi kunpa vain voisinkin itseni armahtaa.
Mutta ei. En tahdo olla heikko, en rakkaimpaani satuttaa.
Niin, toivon etten enää voisi itkeä.
Turha toivo, epätoivon kyynel valuu pitkin poskea.
Tämä rakkaus, tuska on ainoa, joka minut pitää hengissä.
Olen tappaja, murhaan hitaasti sydäntäsi kaunista.
Vihani kaikkea kohtaan, koetan yhä pitää kurissa.
Ehkä helpompaa ois periksi antaa, päästää irti kaulapannasta.
Yksin pimeässä, mietin tapoja lähteä.
Syvä viilto, hirttosolmu vai kourallinen pillereitä?
Ja niin. Voi kunpa vain voisinkin itseni armahtaa.
Mutta ei. Vaikka olen niin heikko, en tahdo rakkaimpaani satuttaa.
Tunnen tuskan tunnen sairauden.
Sinunkin mieltäsi raatelen, olen kuin loinen.
Kiveksi en voi sydäntäni muuttaa.
Jos voisin olla tunteeton, niin saattaisin vielä jatkaa.
Mutta nyt en tahdo elää, en enää yrittää.
Minä annan itselleni luvan luovuttaa.
Et näe minua enää koskaan, lupaa minut unohtaa.
Ja niin. Minä tahdon vain itseni armahtaa.
En. En välitä enää.
On niin saatanan sama ketä satuttaa.
